Vastarintaa imperiumin raunioilla: neofolkin lunastaminen antifasismille

Julkaisemme kirjoittajan luvalla tämän alunperin 1. joulukuuta 2019 englanniksi julkaistun kirjoituksen suomenkielisen käännöksen.

Kun neofolk-bändi Nøkken and the Grim valtaa lavan, ensikertalaisen valtaa kaunis sekaannuksen tila. Hillitty sekoitus luonnon ääniä ja hitaita jousia alkaa kantautua lavalta. Bändi keskittyy musikaalisen shock and awe’n sijasta tunnelmaan ja ammentaa syvästä henkisestä yhteydestä hevosiin. Sen keulahahmona toimii hevosnaamariin pukeutunut mies, joka soittaa viulua. Bändi on ottanut nimensä norjalaisessa mytologiassa esiintyvältä muodonmuuttajavedenhengeltä, jonka uskottiin voivan ottaa bäckhästin eli ’purohevosen’ muodon. Nøkken and the Grim on vahvan kokeellinen projekti, joka etsii inspiraatiota unkarilaisesta ja norjalaisesta pakana-animismista. Se on folk- ja rituaalimusiikkia, joka vaihtelee nostattavasta luonnonpalvonnasta kauhuelokuvamaisiin äänimaailmoihin yhdistyvään ekstaattiseen vimmaan.

”Muinaisissa kulttuureissa musiikki ei ollut vain viihdettä, vaan myös syvästi yhteisöllistä, henkistä ja tutkivaa toimintaa”, kertoo Nøkken and the Grimissä vaikuttava Justin Gortva Scheibel. ”Koko konsertissa on hyvin ritualistinen ilmapiiri, mutta sellainen, joka on avoin kulttuuriselle ja henkiselle jakamiselle sekä moninaisuudelle – hyvin samalla tavalla kuin pakanakansoilla usein oli tapana jakaa keskenään hengellisyydet, jumaluudet ja kulttuuri.”

Nøkken and the Grim käsittää aika lailla kaikki synkän musiikin alakakulttuurin ominaisuudet, jotka aiheuttavat monille epämukavan olon. Pakanuutta, romantiikkaa, antimodernismia, syväekologiaa – radikaalien ilmaisujen sekoitus, jolla on taipumusta heilahdella joko vasemmalle tai erittäin, erittäin äärioikealle. Tämän vuoksi monet ovat kokonaan poissulkeneet neofolk-genren fasistien työnä – eräänlaisena emotionaalisena propagandana, joka kuvantaa nationalistista historiankirjoitusta musikaaliseksi proosaksi. Mutta tämä käsitys neofolkista on luotu tarkoituksella. Fasistiaktivistit tulivat mukaan skeneen tarkoituksenaan hyväksikäyttää folkperinteitä ja kuvia raastavia alakulttuureja uusien rivinationalistien värväämiseen. Samaan aikaan alkoi kehittyä vastaliike, joka keskitti folkmusiikin, pakanuuden ja ekologisen kunnioituksen elvyttämisen vallankumoukselliseen antirasismiin. Vastaliike, jonka romantiikka perustui sorrosta vapaan maailman luomiseen.

”Romantiikassa on usein kyse suhteen ilmaisemisesta historiaan. Mutta kysymys on aina: kenen historia. Mikä historia? Kuka kirjoitti sen? Historian kirjoittavat usein ne, joilla on valta ja kontrolli ja jotka ovat alistaneet tai tuhonneet muiden historiat”, sanoo Scheibel. ”Mutta huomaamme, että erilaisten ihmisten ja ihmislajien suhteista elävään maailmaan on monia tarinoita, mikä luo syvää skeptisyyttä alistajien kirjoittamaa historiaa kohtaan. Meidän aistillisessa kanssakäymisessämme elävän maailman kanssa kaikessa sen moninaisuudessaan on romantiikkaa, alkukantaisia rytmejä ja tuntemisen äkillisiä nousuja.”

Uusi folk

Industrial-skenestä noussutta neofolkia kehitettiin käsittelemällä folkmusiikkia, kuten myös taidetta ja henkisiä perinteitä, kokonaan uudenlaisen soundin lähteenä – joskin sellaisen, joka pohjaa aiempiin genreihin, kuten goottirockiin, metalliin, dark waveen sekä kokeelliseen industrialiin. Lopputuloksena on rikas musiikillinen kokemus, joka keskittyy synkempiin teemoihin ja romanttiseen traditioon sekä koettelee rajoja tavoilla, joilla americana folk harvoin tekee. Esikristillinen pakanallisuus, ympäristön kunnioitus sekä myytit ja saagat kuvastuvat isoina tässä maailmassa, kuten myös instrumentaalisen moninaisuuden paluu: eritoten sellon, viulun, mandoliinin ja harmonikan hyödyntäminen ammennettaessa vuosituhansia vanhan perinteisen musiikin kaivosta. Perinteitä kohdellaan kunnioituksella ja niitä muistetaan sekä ylistetään sen sijaan, että ne nähtäisiin esteenä luovalle vapaudelle.

”Minulla on periaatteessa kaksi tapaa käsitellä traditioita. Yksi tapa on seurata niitä, ja toinen on kapinoida niitä vastaan”, selittää Bart Deruyter neofolk-bändi Awenista. ”Vain tuntemalla muita perinteitä voi arvioida omia perinteitään ja yrittää muodostaa parhaan tuloksen itselleen. Siten voisi sanoa, ettei kyse enää ole alkuperäisestä traditiosta. Se on tietysti totta, mutta kuten minulle on aina sanottu, ja josta olen samaa mieltä: kun jokin ei enää kehity, se on kuollut.”

Genre pohjaa seuraavaan kysymykseen ja siihen esitettyihin vastauksiin: miten nykyaikaiseen musiikilliseen ympäristöön – genrejen välisen yhteistyön helpottamiseksi – voidaan tuoda ne kansanperinteet, musiikilliset tavat ja soundit, jotka epävirallisesti periytyivät perhesuhteiden ja muiden sosiaalisten suhteiden kautta kaupunkien ulkopuolella.

”Olen aina katsonut asiaa ikään kuin siltä kantilta, että soitan perinteisiä soittimia epäperinteisellä tavalla”, sanoo Twilight Faunan Paul Ravenwood. Twilight Fauna sekoittaa musiikissaan neofolkia, bluegrassia ja metallia, minkä lopputulemana on elektroninen sekoitus meteliä Appalakkien vuoristosta. ”Olen aina halunnut koetella rajoja saadakseni selville, millaisia ääniä saan aikaiseksi käyttämällä folkinstrumentteja monipuolisempaa äänimaisemaa vasten.”

Termi ”neofolk” voi vaikuttaa jokseenkin vakiintuneelta. Monilla genren isoimmista nimistä on kuitenkin paljastunut suoria yhteyksiä fasistisiin poliittisiin liikkeisiin ja valkoiseen nationalismiin. Siksi bändit, joilla ei ole mitään tekemistä taantumuksellisten fantasioiden kanssa, ovat enimmäkseen vältelleet nimikettä.

Eivätkä arvostelijat suinkaan väärässä ole. Neofolk on genre, johon fasistit eivät ole vain soluttautuneet, vaan jonka fasistit ovat perustaneet. Jokaisesta skenestä ympäri Yhdysvaltoja ja Eurooppaa löytyy bändejä, jotka viljelevät äärioikeistolaista kuvakieltä, nationalistisia lyriikoita ja yhteyksiä niin keskeisiin kuin reuna-alueen fasistipuolueisiin. Tunnetuin esimerkki on 1980-luvun alkupuolella perustettu dark wave-yhtye Death in June. Se määritteli itsensä käyttämällä natsien suosimia pakanasymboleja tavalla, joka heilahteli ironian ja vilpittömyyden välillä. Bändin keulahahmo Douglas Pearce hullaantui natsipuolueen niin sanotusta strasseristisesta siivestä eli fasismin antikapitalistisesta muodosta, joka keskittyi romanttiseen esimodernismiin ja vastusti sekä taloudellista eriarvoisuutta että yleismaailmallista kapitalismia.

Olen vain epäpoliittinen

Tämä fasistisen neofolkin laji asettautui hanakasti Third Positionist -leiriin (Suom. “kolmas positio”), joka on “kolmatta suuntaa” etsivä, sekä kapitalismia että kommunismia vastustava fasismin suuntaus. Ideologia kietoo yhteen laajan kirjon oikeistolaisia filosofeja ja taiteilijoita, jotka ovat omistautuneet Euroopan romanttiselle elvyttämiselle. Tämä perustuu idealisoituun kuvitelmaan siitä, millainen imperiumi aikoinaan oli ja millaisiksi valkoihoiset, jotka johtivat sen valtioita, voisivat taas tulla. Tämän ideologian edustajille musiikki edusti tapaa jatkaa romantisointia uusin keinoin. Niinpä he perustivat 1980- ja 90-luvuilla neofolk-bändejä voidakseen edelleen vahvistaa kauppaamaansa kulttuurista mielikuvaa Euroopasta menetettynä, mahtavana sivilisaationa. Poliittisten argumenttiensa osoittautuessa riittämättömiksi he siirtyivät herättämään kuulijoissa voimakkaita tunteita esittämällä valheellisia ja epähistoriallisia käsityksiä suuruudesta ja rappeutumisesta.

Kyseinen ilmiö kuuluu kokonaisuuteen, jota äärioikeistotutkija Anton Shekhovtsov nimittää ”apoliteittiseksi”. Fasistiesoteerikko Julius Evolan jalanjälkiä seuraava suuntaus oli fasistista politiikkaa, jossa välteltiin varsinaisia poliittisia kamppailuja ja keskityttiin vetoamaan ihmisten mieliin ja tunteisiin. Poliittisen puolueen rakentamisen sijaan Evola halusi aloittaa yksilöistä ja heidän minäkäsityksistään taisteltaessa poliittisesta hegemoniasta vasemmiston kanssa.

”Kansakunnan ylenmääräinen mytologisointi sekä kiihkeä kurottaminen kohti sen uudelleensyntymää, palingeneesia, saavat fasismin vaikuttamaan poliittiselta uskonnolta”, kirjoittaa Shekhovtsov. Hän huomauttaa, kuinka fasismi siirtyi poliittisesta ohjelmasta motivoivaksi tunteeksi maailmasta, mikä vaikutti yksilön perusarvoihin, eikä vain yksilöstä ulkoiseen politiikkaan. Shekhovtsov jatkaa sanomalla, että “vaikka apoliteia ei välttämättä merkitse pidättäytymistä yhteiskunnallisesta tai poliittisesta toiminnasta, apoliteittisen yksilön, “sielun aristokraatin” lainatakseni Cavalcare la tigren englanninkielistä alaotsikkoa, pitäisi aina ilmentää hänen “peruuttamatonta sisäistä etäisyyttään tästä [modernista] yhteiskunnasta ja sen ‘arvoista’.”

Tämä kuvaa keinoja, joilla fasismi voi muotoilla yksilön uudelleen muokkaamalla yksilön käsitystä itsestään. Tehdäkseen niin sen täytyy herättää henkiin myytit kerran uljaasta menneisyydestä, joka on nyt menetetty nykyisyyden rappiolle. Tämä ajattelutapa perustuu pääosin fasistien refleksimäiseen torjuntareaktioon mitä tulee monietnisen kansainvälisyyden ja yhteiskunnallisen edistyksen kaltaisiin ilmiöihin.

Eurooppalainen uusi oikeisto, joukko äärioikeistolaisia filosofeja, jotka ilmaantuivat 60-luvun lopun Ranskasta, luonnehtisivat apoliteiaa ”metapolitiikaksi”. Metapolitiikka on kulttuurin tasolla käytävää kamppailua, jonka tarkoitus on vaikuttaa politiikkaan pitkällä tähtäimellä. Jos uusi oikeisto voisi muuttaa sitä, miten eurooppalaista syntyperää olevat ihmiset ajattelevat itsestään, muuttaa heidän arvojaan ja identiteettiään, niin voisivatko he vaikuttaa siihen, millaisia yhteisöjä nämä ihmiset rakentavat tulevaisuudessa? Fasistiakateemikot ja -taiteilijat ovat vuosien ajan yrittäneet uudelleen muotoilla tätä yhteistä tietoisuutta. He ovat edistäneet nationalistisia ideoita poliittista kieltä vältellen ja keskittyneet sen sijaan siihen, miten ihmiset muodostavat identiteettejä, ihmissuhteita ja emotionaalisia sytykkeitä. Vasemmiston tavoitellessa katujen herruutta jättivät fasistit kadut väliin ja iskivät suoraan ihmisten mielissä käytävään kamppailuun.

Eurooppaa etsimässä

Yllä kuvatusta maailmasta ilmaantui suuri joukko neofolkin edelläkävijöistä: he olivat henkilöitä, jotka tahtoivat ovelan hienovaraisesti lisätä omat poliittiset näkemyksensä kulttuuriin. Tony Wakefordin bändi Sol Invictus oli yksi liikkeen uraauurtavista projekteista 1980-luvulla. Se otti vaikutteita Evolalta ja Saksan konservatiivisen vallankumouksen filosofeilta ja sekoitteli niitä Tolkieniin, pohjoismaiseen pakanauskoon sekä keskiaikaiseen kuvastoon luoden neofolk-albumeita, joiden taustalla olevaa viestiä on vaikea huomata ilman lähempää tarkastelua. Allarseelen, Ostara ja Spiritual Front tekivät levyjä, jotka keskittyivät elämän esoteeriseen ja metafyysiseen puoleen, ammentaen industrial- ja goottiskeneistä synnyttääkseen eklektistä ja moraalisesti monitulkintaista musiikkia ja sanoituksia. Äärimmäisen musiikin alakulttuurien maailmassa ihmiset ovat tottuneet haastamaan perusolettamuksensa maailman arvoista, ja tätä esteettistä rakoa hyödynnettiin tuottamalla sen kautta vastanarratiivi vasemmistokäsitteille identiteetistä ja utopiasta.

”Tiedämme, että perinteisessä neofolkissa on myös puoli, joka on antifasismille vastakkainen eli valkoisen ylivallan aate, jota sen kannattajat usein nimittävät ’metapolitiikaksi’ tai ’nihilismiksi’. Et voi tukea bändiä, jolla on Miguel Serranon sitaatteja sanoituksissaan tai joka käyttää kansallissosialistista ikonografiaa vain ’luodakseen polemiikkia’”, kertoo Emerson Dracon, anarkisti ja martial industrial -taiteilija Espanjasta. Martial industrial on neofolkin alalaji. Se ammentaa voimakkaasti sotilasmarsseista, jyskytyksestä ja rytmisestä rummuttamisesta eeppisiin orkestraalisiin harmonioihin, jotka ajoittain tuntuvat yhdenmukaisemmilta perinteisen neofolkin kanssa. Se on jopa kiistanalaisempi genre kuin neofolk, jos edes mahdollista, sillä siinä käytetään paljon fasisti- ja natsiestetiikkaa sekä hyödynnetään usein romanttista kuvastoa imperialistisesta sodankäynnistä.

Fasistisesta neofolkista on tullut niin kasvuhakuista, että Euroopassa on alueita, joissa neofolk-bändit ovat kirjaimellisesti osa fasistisia puolisotilaallisia joukkoja ja poliittista koneistoa – jopa siinä määrin, että ne vaikuttavat yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja julkisiin käytäntöihin sekä ajavat maahanmuuttajavastaista väkivaltaa. Itä-Euroopassa ei ole lainkaan epätavallista nähdä ukrainalaisia tai romanialaisia miliisejä konserteissa, vieri vieressä uusnatsien kanssa.

Termiä ”entrismi” käytetään usein kuvailemaan fasistien peiteltyjä yrityksiä houkutella jäseniä alakulttuureihinsa, mutta tässä tapauksesa se ei päde täysin. Kyseisen kulttuuri-ilmiön kuvaaminen entrismiksi merkitsisi sitä, että tämän kaltainen kulttuurillinen värväys tehtäisiin vilpillisistä poliittisista syistä. Mutta fasistiset neofolk-muusikot ovat päinvastoin uskomattoman vilpittömiä. He ovat pakkomielteisiä romantisoidusta Euroopan historiasta, ja ilmaisevat itseään sen mukaisesti.

Jos käsitys neofolkista pelkistyy fasistien esittämään näkökulmaan, unohdetaan vastakulttuuri, joka taistelee näitä vaikutteita vastaan. Antifasistiset neofolk-muusikot jättävät omalla romanttispoliittisella ideologiallaan fasistien narratiivin varjoonsa.

Vaikka monet fasistibändit auttoivat rakentamaan skenen ja hallitsevat skeneä paikoissa, joissa fasistitoiminta on kasvussa, he ovat silti suhteellinen vähemmistö. Kuten missä tahansa skenessä, myös neofolk-skenessä on poliittisia reunatoimijoita, mutta isoimpia joukkoja vetää puoleensa estetiikka. Taidepiireissä vasemmistopolitiikalla on edelleen enemmän hyväksyntää kuin taantumuksellisilla.

Erilaista romantiikkaa

Myös vasemmistolainen neofolk-skene, joka on paljon avarampi ja monipuolisempi kuin ahdasmielisten fasistibändien verkosto, sävyttää folkperinteitä romanttisella hengellä. Inspiraation pohja vain on tyystin eri kuin fasisteilla. Antikolonialismia, paluuta muinaisiin perinteisiin ympäristötuhoa ja neoliberalismia vastaan, antipatriarkaalisten käytäntöjen elvyttämistä: skenen bändit suhtautuvat folkmusiikkiin ja -taiteeseen tapana elvyttää vastarintahenkeä. Tämä luo perustavalla tavalla erilaisen vaikutelman, vaikka usein kyseessä ovat samat historialliset kappaleet ja kansanviisaudet.

”Kun emme anna itsellemme tilaa yhteiskunnallisella tasolla leikkiä ja pitää hauskaa, kirjoittaa tarinoita, romantisoida ja mytologisoida historioitamme ja elettyjä kokemuksiamme; kun emme luo lapsillemme omia satujamme, jotka kertovat moraaliset opetukset oikeudenmukaisuudesta, antikolonialismista ja antirasismista radikaalin yhteistyön, molemminpuolisen auttamisen ja antifasismin eettisillä periaatteilla; kun epäonnistumme jahtaamaan unelmiamme paremmasta maailmasta ja luomaan todellisia ja kuviteltuja utopioita kauniin monimuotoisista, oikeudenmukaisista ja omaehtoisista yhteisöistä – silloin vasemmisto ja meidän liikkeemme ovat tuomittuja häviämään”, sanovat Deborah ja Justin Norton-Kertson, antifasistisen neofolk-bändi Asheran perustanut kaksikko.

”Musiikki on tarinankerrontaa melodialla, harmonialla ja rytmisillä äänillä. Musiikki on runoutta ja auditiivista taidetta. Se johdattaa meitä tuntemaan ja tutkailemaan ihmisyyden tilaa sekä laajaa joukkoa mahdollisia tunteita, joiden lomassa navigoimme myöhäiskapitalistisessa yhteiskunnassamme. Musiikki on unelmiemme, pyrkimystemme ja historiamme ilmaisemista. Musiikki on tarinoiden jakamista ihmisten kesken eri aikoina eri paikoissa, sukupolvelta toiselle. Siinä mielessä musiikki on sekä kansanperinne että ilmaisua ja elintärkeä ilmaisuväline kansanperinteen välittämisessä.”

Tässä on havaittavissa romanttista idealismia – sellaista, joka kaipauksella käsittelee osin samoja asioita kuin äärioikeisto. Kun fasistiaktivistit haikailevat takaisin esimoderniin Eurooppaan, he näkevät – useissa tapauksissa virheellisesti – rodullista homogeenisyyttä, hierarkiaa ja patriarkaalisia sukupuolisäädöksiä. Mutta kun antifasistiset bändit katsovat menneisyyteen, he näkevät jotain aivan erilaista. Tasapainoisen maailmankatsomuksen, joka koostuu pakanuudesta, talonpoikien vastarinnasta imperialismin hyökyaaltoa vastaan, villeistä naisparantajista, sukupuolikapinallisista ja välittämättömän tasa-arvoisista elämäntavoista.

Molemmat ryhmät saattavat syyllistyä menneisyyden maailman näkemiseen oman visionsa läpi ja kautta, mutta vain vasemmiston neofolk-bändit katsovat historiaa inspiraationa unelmille vapautetusta maailmasta. Heidän visionsa ei ole tiekartta, vaan kokoelma yhteiskunnallisia ja historiallisia sidoksia, joista voidaan kutoa tulevaisuuden mahdollisuuksien tilkkutäkki.

Espanjan Galiciasta ponnistava folkjättiläinen Sangre de Muerdago ammentaa Galician alueen matriarkaalisista musiikkiperinteistä. He ovat uhmanneet sekä Francon fasistista militarismia että patriarkaalisia suuntauksia yhteisöissään ja niiden ulkopuolella. Imperiumin ja vallan ihannoimisen sijaan Sangre de Muerdago on rakentanut musiikissaan kauniita orkestraalisia kokonaisuuksia, jotka nostavat esiin piilotettuja ääniä ja niiden säilyneitä traditioita. Ne iskevät ylisukupolvellista suvereeniutta ja omanarvontuntoa vastustanutta sortoa vastaan menettämättä romantiikkaansa.

Neofolkin valtavirtaus ei ole sietänyt fasistista traditionalismia niin yhtenäisesti kuin ensi näkemältä saattaisi arvata. Genren kehitykselle keskeiset bändit ovat tuominneet tämän rasistisen trendin. Erig Bolg, ranskalaisen martial industrial -bändi Gae Bolgin perustaja ja entinen lavamuusikko, jätti Sol Invictusin, kun selvisi, että bändi aikoi jatkaa yhteistyötä järjestäytyneiden rasistiliikkeiden kanssa. Neofolk-artisti Sieben julkaisi nyt jo klassikoksi muodostuneen antifasistikappaleen Rite Against the Right pilkatakseen skenen kasvavaa pakkomiellettä fasistiokkultismiin, ja artistit, kuten Kimi Kärki, ovat tehneet antiautoritaarisyydestä musiikkinsa johtotähden jo alusta asti.

Antifasistiset folkperinteet

Yksi bändien kohtaamista ongelmista on se, että monet genren isoimmista bändeistä, kuten Death in June, ovat tehneet fasistisesta kuvastosta ja ideoista niin pysyviä, että on vaikeaa aloittaa neofolkiin tutustuminen kohtaamatta avoimesti rasistisia bändejä. Vastauksena muusikot ovat raivanneet tilaa yksinomaan antifasistiselle neofolkille –bändeille, joille politiikka ei ole vain henkilökohtaista. Heidän ideologiansa on heidän musiikkiaan ajava voima.

”Teimme tietoisen päätöksen asettaa antifasismi musiikkimme keskiöön, koska antifasismi on sitä, missä olemme elämässämme. Se on sosiaalinen kokemus, jota koemme ja toteutamme. Se on tarina, jota haluamme kertoa. Kuva, jonka haluamme maalata. Laulu, jonka haluamme laulaa. Antifasismi on arvot ja perintö, jotka haluamme jättää lapsillemme ja lapsenlapsillemme”, kertovat Deborah ja Justin Norton-Kertson.

”Hetki, jossa yhteiskuntamme ja maailmamme nykyään ovat, on liian tärkeä ja liian historiallinen, jotta voisimme olla sivusta seuraajia ja miellyttäjiä. Tilanne, joka on kehittynyt neofolk-skenessä, on vain mikrokosmos siitä. Fasistit ovat vallanneet skenen. Jos me muut emme esitä vastalausetta ja ryhdy vastatoimiinjos emme ole yksiselitteisesti antifasistisia niin silloin mahdollistamme fasismin ja luovumme tärkeästä jalansijasta taistelussa.” Bändit, kuten Aradia, Cinder Well, Byssus, Anna Vo sekä suuri kirjo dark folkia ja sen muunnelmia, ovat tehneet antifasismista lähtökohdan pyrkimyksissään ottaa takaisin oikeiston omimaa kulttuurista tilaa. Heille ei riittänyt vain saada fasistihyypiöistä vapaata tilaa. Heidän täytyi aloittaa paikasta, jossa oli valmiiksi napakka vastustus.

”Fasismi vihaa kulttuuria. Fasismi pitää vain fasistikulttuurista. Muistakaamme, että he olivat niitä, jotka polttivat kirjoja roviolla”, muistuttaa Oscar Martin, joka vaikuttaa sekä espanjalaisessa Aegri Somnia -nimisessä neofolk-projektissa että As Light Dies -metallibändissä. Espanjan vallankumous ja sen synty Francon vastustamisessa leijuu heidän musiikkinsa yllä aivan kuten nykyisessä Espanjassa, joka on rakennettu vuosikymmenten mittaisen fasistivallan varjossa. ”Jos ajattelet millään tavoin toisin, sen kuin vilkaiset kirjoitettua fasistiteoriaa. Sitä hädin tuskin on. Jos olet lukenut Mein Kampfin, voit helposti nähdä, ettei se sisällä lainkaan rationaalista ajattelua. Se on nippu vihaisia ja karkeita kommentteja saksalaisesta rodusta ja vihasta juutalaisia sekä vasemmistoa kohtaan. Fasismi vastustaa kaikkea kulttuurista ilmaisua, joka eroaa tästä.”

Antifasistisen neofolkin intohimo perustuu vastarintakeinojen palauttamiseen ja romanttis-utopistiseen tahtoon rakentaa jotain parempaa. Menneiden aikojen tavat, pakanahengellisyys, animistiset yhteydet luonnolliseen maailmaan – kaikki nähdään siltä kantilta, mitä ne voivat tuoda vapautettuun traditioon sen sijaan, että vain vahvistettaisiin ja oikeutettaisiin taantumuksellisia impulsseja.

”Black metallissa, neofolkissa ja samankaltaisissa tyylisuuntauksissa on huutava pula monimuotoisuudesta”, sanoo Jordan Guerette neofolk-/kamarisynteesiprojekti Forêt Endormiesta. ”Tilanne näyttäisi paranevan ajan saatossa, mutta samaan aikaan äärioikeisto muuttuu äänekkäämmäksi ja esiintyy valtavirrassa useammin kuin se vaikutti esiintyvän vielä 10 vuotta sitten.  Yhdysvalloissa ja ympäri maailmaa kasvaneen äärioikeistofasismin näkyvyyden huomioon ottaen on välttämätöntä, että nöyrä musiikkiskenemme vähintäänkin varmistaa yhteisömme olevan vihasta vapaa alue. Alue, joka hyväksyy kaikenlaiset ihmiset riippumatta heidän geneettisestä alkuperästään tai siitä, missä he ovat syntyneet. Meidän on myös huolehdittava siitä, että äärioikeistolaisiin ideologioihin uskovat ihmiset tietävät, etteivät he ole tervetulleita ja että he voivat painua vittuun.”

Vanhat jumalat

Jordan Gueretten luonnehdinta äärioikeistofasismista pätee erityisen hyvin pakanuuden maailmaan ja etenkin pohjoismaisen pakanallisuuden elvyttämispyrkimyksiin, jotka tunnetaan ”hetenisminä”. Rasistit ovat vuosien ajan laahanneet mukanaan hahmoja aasojen ja vaanien jumalluetteloista. He käyttävät vanhentuneita jungilaisia modaliteetteja argumentoidakseen, että jumalat olisivat pohjoiseurooppalaisten ihmisten arkkityyppejä, mikä on kätevä konstruktio, jolla oikeuttaa myyttien tulkitseminen rotuajattelun puitteissa. Laaja enemmistö hetenisti-yhteisöistä hylkii tätä folkahtavaa tulkintaa. He ovat tehneet merkittävän numeron asiasta, sillä hetenismi on yksi pääkeinoista, joilla fasistit voivat rakentaa metapoliittista vaikutustilaa.

Hetenismi ja esikristilliset uskonnot siintävät suurina neofolkissa. On jopa alagenre, nordic folk, joka keskittyy viikinkiaikaiseen musiikkiin. Uusnatsien ja hetenismin yhteyksien vuoksi eturivin bändit, kuten Wardruna, ovat tehneet selväksi, että näillä henkisillä poluilla ei ole mitään tekemistä metagenetiikan kanssa sillä niissä ei ole kyse mistään muusta kuin niistä jumalista, jotka sinua puhuttelevat.

”Pohjoismainen pakanallisuus ja hengellisyys ovat musiikkimme perimmäinen ydin, mitä ilman emme pystyisi luomaan sellaista tunnelmaa kuin luomme nykyään. Se on sitä, mitä halusin tällaisen musiikin kanssa pohjimmiltaan alunperinkin tehdä. Musiikillamme on todellakin juurensa luonnossa ja hengellisyydessä”, toteaa Nils, nordic folk -bändi Hindarfjällistä. ”On todella sääli, että edes joudumme selittämään, ettei hetenismillä ja pohjoismaisilla symboleilla ole mitään tekemistä fasismin kanssa. Mutta mielestäni on todella tärkeää tehdä niin, etenkin nykyään.”

Vallankumouksellinen vastakulttuuri

Neofolkista saa monitahoisemman kuvan nyt, kun tilaa on avautunut. Naiset ja muunsukupuoliset artistit alkavat liittyä katraaseen ja sekoittuvat folkperinteiden kirjoon, kuten klassiseen laulaja-lauluntekijä-kastiin sekä south americanaan. Nämä kaikki pyrkivät luomaan jotain kodinläheisistä musikaalisista traditioista tarjoten samalla jotain uutta. Genressä on nykyään uusia soundeja kaikkialta maailmasta pelkkien Eurooppa-keskeisten perinteiden sijaan, mikä puhaltaa eloa neofolkiin tavalla, mihin nationalistibändien ihottuma ei koskaan pystyisi.

”Olen todellakin ollut keikoilla, jonne natsit ovat ilmaantuneet. Asun äärimmäisen konservatiivisessa maailmankolkassa, missä tuollaiset elementit ovat voimissaan”, kertoo Paul Ravenwood. ”Olen muusikkoa enemmän ennen kaikkea antifasistinen ihminen. Elämme aikaa, jossa osa ihmisistä riistäisi oikeudet monilta muilta ihmisiltä vain siksi, että he ovat olemassa. He myös tuhoaisivat vuoret kokonaan ja koko ekosysteemimme taloudellisen kehityksen nimissä. Vaikeneminen tekisi minusta osasyyllisen vastustamani asioiden toteutumiseen.”

Olettamus, että fasisteilla olisi oikeus neofolkiin tai erityinen vaade tähän eristettyyn musikaaliseen nurkkaukseen, on ennemminkin kysymys siitä, mihin he ovat oikeutettuja. Antaako heidän roolinsa neofolkin perustamisessa pätevyyden omistajuuteen? Rikottaessa osatekijöihinsä neofolk rakentuu suuresta väylästä kulttuurillisia käytäntöjä: romantiikasta, pakanuudesta, esivanhemmilta peritystä tarinankerronnasta, folkmusikaalisista traditioista, myyteistä, unelmista.

Kun katsotaan neofolkissa loisivia fasisteja, ei voida nähdä mitään mystistä perimäoikeutta, vaan ennemminkin vuosikymmenten tunkeutuminen ja invaasio. Bändit Sol Invictuksesta Death in Juneen, joista skenen ongelmallinen ydin koostuu, ovat määritelleet genren vain siksi, että he määrittivät alkuperäiset parametrit. Tyylilajissa ei ole syntyjään mitään fasistista.

Antifasistista neofolk-kulttuuria täytyy kasvattaa tarkoituksellisesti; sen luominen ei voi tapahtua itsestään osmoosin tavoin. Jos avaamme näkemystämme neofolkin laajemmille synnynnäisille mahdollisuuksille, näemme kuinka pieni fasistien ydinjoukko todellisuudessa on. Luomalla sille omistetun tilan, antamalla antifasististen muusikoiden kehittyä ja kukoistaa sekä lähestymällä musiikkiskeneä kuin mitä tahansa kamppailualustaa, neofolkilla on kyky kehittyä sekä orgaanisten taiteiden liikkeenä että kehittyä fasistiestetiikan ja poliittisen värväyksen vastavoimaksi.

Koska fasismin täytyy kaivaa maata loogisen ja etenkin tasa-arvoisen alta, se on perustanut koko viestintänsä ja värväyksensä romanttiseen revisionismiin, joka torpedoi totuutta lisäämällä emotionaalista painoa epätotuuksille. Mutta se ei ole ainoa versio romantiikasta. On myös utopistinen henki. Sellainen, joka unelmoi erilaisesta maailmasta. Sellainen, joka fantasioi siitä, millaisia me voisimme olla. Kun romanttiset taiteet luovutetaan kokonaan fasisteille, heillä on mahdollisuus vallata ja vääristää kokonainen ilmaisun alue – henki, johon heillä ei ole filosofista oikeutta. Tämä ylittää kilpailtujen aineellisten olosuhteiden tilan. Romantiikka kuvaa ideoiden ja intohimon päällisrakenteita ja on jotain sellaista, josta vasemmiston ei kannata luopua. Me tarvitsemme sitä. Taiteen, musiikin ja hengellisyyden rooli on avata ajatteluamme sen suhteen, millaista elämämme voisi olla. Eikä taitoa raottaa maailmaa pitäisi ikinä antaa fasisteille. Mitään ei pitäisi.

– Shane Burley

Lue myös Shane Burleyn haastattelu vuodelta 2019:

Kirjailija Shane Burley Suomeen tulevista äärioikeistolaisista: “He haluavat epätoivoisesti luoda Euroopan laajuisen liittouman keskittyäkseen valkoiseen rotuun”

Katso myös:

 

 

Posted in Mielipidekirjoitukset Tagged with: , , , , , , ,