Julkaisemme käännöksen yhdysvaltalaisen äärioikeistotutkijan ja antifasistin Matthew N. Lyonsin vuonna 2019 pitämästä puheesta, joka käsittelee fasismia ja sen vastustamisesta nykypäivän Yhdysvalloissa. Fasismin levitessä jälleen kansainvälisesti on jokaisen äärioikeiston vastustajan tärkeää tuntea myös muualla maailmassa käytäviä keskusteluja. Lyons on julkaissut laajasti aiheesta ja suosittelemme kaikkia tutustumaan paitsi hänen verkosta löytyviin kirjoituksiinsa, joita on julkaistu laajasti antifasistisesta Three Way Fight -blogista Guardianin kaltaisiin valtavirran julkaisuihin. Lisäksi Lyons on julkaissut PM Press -kustantamolla vuonna 2018 ilmestyneen kirjan Insurgent Supremacists: The U.S. Far Right’s Challenge to State and Empire. Hänen kirjailijasivuiltaan löytyy runsaasti lisää materiaalia kirjoituksista haastatteluihin. Kiitämme Lyonsia ja puheen kääntäjiä mahdollisuudesta julkaista se sivuillamme.

Ajatuksia fasismista ja sen nykytilanteesta

Tämä on teksti puheesta, jonka pidin New Yorkissa kesäkuun 29. päivä 2019 Left Forumin paneelissa, jonka teemana oli ”Mitä fasismi on ja miten sitä vastaan taistellaan”. Paneelin järjesti paikallinen rasismia ja fasismia vastustava United Against Racism and Fascism -ryhmä, ja tapahtuman muut puhujat keskittyivät käsittelemään ryhmän organisointityötä. Olen lisännyt puheeseen jälkikirjoituksen, joka vastaa eräisiin keskustelutilaisuudessa nousseisiin kysymyksiin ja kritiikkeihin.

Elämme vaarallista ja pelottavaa aikaa Yhdysvaltain historiassa. Olemme käyneet läpi kaksi ja puoli vuotta äärioikeistolaisinta ja autoritäärisintä presidenttihallintoa aikoihin. Olemme todistaneet sellaisten militanttien oikeistovoimien nousua, joilla on laaja valikoima sortavia ja ylivaltaisia agendoja: alt-right-liike, valkoiset nationalistit[1], patrioottiryhmittymät, kristillinen oikeisto ja muut. Tämän lisäksi olemme nähneet, miten valtion ja sen ulkopuolisten voimien harjoittama valkoisen ylivallan väkivalta maahanmuuttajia ja pakolaisia, ei-valkoisia, muslimeja, transsukupuolisia, juutalaisia ja muita vastaan on lisääntynyt.

On siis järkevää puhua fasismista, kun pyrimme ymmärtämään näitä uhkia ja mobilisoimaan niitä vastaan. Tänä aamuna haluan puheessani kiinnittää huomiota siihen, kuinka fasismin käsitteen kautta voidaan ymmärtää paremmin Yhdysvaltain nykytilannetta ja järjestäytyä sen muuttamiseksi.

On selvää, että ainakin osa näistä kohtaamistame toimijoista on fasistisia, mutta mitkä niistä? Uusnatsit tietenkin, mutta entäpä ”länsimaista sovinismia” julistava Proud Boys, jonka jäsenistöön kuuluu merkittävissä määrin ei-valkoisia miehiä? Entä kristilliset oikeistoryhmät, joiden sortava politiikka korostaa sukupuolen ja seksuaalisen suuntautumisen merkitystä rodun ja etnisyyden sijaan? Entä Donald Trump – onko hän fasisti? Entäpä republikaaninen puolue? Miten on koko USA:n poliittisen järjestelmän laita? Näihin kysymyksiin on useita eri vastauksia.

Osa fasismin ympärillä käytävästä keskustelusta on ollut hyödyllistä, mutta iso osa on ollut epämääräistä, hämmentävää tai häiritsevää. Joidenkin mukaan “fasismi” tarkoittaa mitä tahansa diktatuuria tai rasistista politiikkaa. Se on poliittista retoriikkaa, joka korostaa välittömän toiminnan kiireellisyyttä fasistien pysäyttämiseksi, mutta poliittisena analyysina se on liian laaja-alainen ollakseen hyödyllinen. Kaikki diktaattorit eivät ole fasisteja. Hitlerin tai Mussolinin diktatuurit ovat hyvin erilaisia verrattuna absoluuttiseen monarkiaan, teokraattiseen hallintoon tai sotilasjunttaan. Jos näitä kaikkia nimitetään fasistisiksi, niiden väliset eroavaisuudet hämärtyvät.

Kaikki rasismi ei ole fasistista – eivät edes kaikki kansanmurhat. Yhdysvallat on alusta alkaen perustunut institutionalisoidulle rotusorrolle ja joukkomurhalle, ja valkoisen ylivallan ideologia on suurimman osan ajasta maan historiassa ollut hallitseva. Tämä historia on sidoksissa fasismiin ja inspiroinut fasisteja, kuten Hitleriä. Mutta jos väitetään, että Yhdysvallat on ollut läpi historiansa fasistinen, niin käsite menettää merkityksensä.

Viime aikoina jotkut kirjoittajat ovat käyttäneet “uusliberaalin fasismin” käsitettä kuvaamaan oikeiston nousua. Käsite kattaa laaja-alaisesti erilaisia oikeistolaisia toimijoita: ajatushautomoita, jotka puolustavat kapitalismia ja ajavat teollisuuden sääntelyn purkamista ja valtion palvelujen yksityistämistä, Trumpin hallintoa rajasortoineen ja kauppasotineen sekä valkoista etnovaltiota kannattavia uusnatsijengejä. Uusliberalistisen fasismin ajatuksena on, että kaikki nämä tahot vievät samaan suuntaan. Ongelma on, ettei se ole täysin totta. Suurin osa ryhmistä, joita itse nimittäisin fasistisiksi, halveksivat uusliberalismia ja sen palveleman liike-elämän intressejä. Enemmistö uusliberaaleista pitää rajamuureja ja kauppasotia, valkoisesta etnovaltiosta puhumattakaan, yhteensopimattomina vapaiden markkinoiden kanssa, jossa kapitalistit voivat käyttää työläisiä hyväkseen milloin ja miten haluavat.

Yhdysvaltain oikeiston rivit eivät ole yhtenäiset. He ovat täysin erimielisiä tavoitteistaan ja niiden saavuttamisen keinoista. He uhkaavat yhteisöjämme ja liikkeitämme eri tavoin, joten vastarinta vaatii erilaisia strategioita. Tarvitaan fasismin määritelmä, joka selkeyttää ja valaisee kyseisiä eroja eikä häivytä niitä liian yleisiin ja epämääräisiin ilmaisuihin. Haluankin ehdottaa muutamia keinoja fasismin määrittelemiseen, jotta käsite olisi analyyttisesti merkityksellinen ja strategisesti hyödyllinen nykypäivän Yhdysvalloissa.

Mielestäni on tärkeää tunnistaa, ettei fasismille ole olemassa yhtä ainoaa objektiivista määritelmää. Mussolinin johtamaa italialaista liikettä lukuun ottamatta fasismista puhutaan yleisenä kategoriana ja päätämme, mitkä liikkeet tai hallinnot siihen kuuluvat ja mitkä eivät. Tämä rajanveto ei ole millään tapaa objektiivinen. Pikemminkin kyse on yksittäisen fasismin määritelmän hyödyllisyydestä: auttaako se ymmärtämään poliittisia yhteyksiä ja eroja sekä ohjaako se meitä toimimaan tehokkaammin.

Ollakseen hyödyllisiä fasismin määritelmien on oltava riittävän yksityiskohtaisia, jotta kaikkea mahdollista ei ympätä yhteen, mutta samalla riittävän joustavia huomioimaan fasismin sisällä olevien virtausten moninaisuus ja siinä ajan myötä tapahtuvat muutokset. Esimerkiksi 1930- ja 1940-lukujen italialaisella fasismilla ja saksalaisella natsismilla oli paljon yhteistä, mutta niiden uskomuksissa ja teoissa oli myös merkittäviä eroavaisuuksia. Nykyaikaiset ryhmät, jotka väittävät olevansa 1930-luvun fasismin suoria perillisiä, eroavat edeltäjistään merkittävästi.

Hahmottelen väljästi Yhdysvalloissa nykyään vaikuttavan fasistisen politiikan muutamia tärkeimpiä pääpiirteitä. Ne ovat:

ristiriitainen suhde vallitsevaan järjestykseen
olemassa olevan poliittisen järjestelmän hylkääminen
kokonaisvaltainen pyrkimys yhteiskunnan muuttamiseksi ja
itsenäinen ja järjestäytynyt joukkoliike.

Käyn kohdat yksitellen läpi. Ristiriitainen suhde vallitsevaan järjestykseen tarkoittaa, että yhteiskunnallisen hierarkian vahvistamiseen, sortoon ja hyväksikäyttöön tähtäävät ryhmät tai liikkeet aidosti haastavat samalla vallitsevan järjestyksen ja eliitit. Se on sortamisen ja kapinallisuuden yhdistelmä, joka kuulostaa konservatismin ja radikalismin oudolta sekoitukselta ja puhuttelee pääasiassa ihmisiä, jotka kokevat asemansa uhatuksi sekä alhaalta että ylhäältä käsin. Heillä on jonkin verran yhteiskunnallista valtaa tai etuoikeuksia. He pelkäävät, että ne haastetaan sorrettujen ryhmien kapinassa, mutta samalla he tuntevat olevansa poliittisten, taloudellisten tai kulttuuristen eliittien sortamia. Tämä on oikeistopopulismin klassinen dynamiikka, ja se kuvaa tämän maan monenlaisia poliittisia virtauksia, joista vain osa on fasistisia.

Toinen mainitsemani pääpiirre on olemassa olevan poliittisen järjestelmän hylkääminen. Mielestäni merkittävin jakolinja Yhdysvaltain poliittisessa oikeistossa on niiden välillä, jotka ovat uskollisia olemassa olevaa poliittista järjestelmää kohtaan ja niiden, jotka haluavat vetäytyä siitä tai kumota sen kokonaan. Vasemmistolaiselle termistölle käännettynä se tarkoittaa reformistien ja vallankumouksellisten välistä jakoa. Osa valkoista ylivaltaa kannattavasta liikkeestä totesi 1980-luvun alussa, etteivät he voi saavuttaa tavoitteitaan Yhdysvaltain viitekehyksessä, ja he kirjaimellisesti julistivat sodan hallitusta vastaan. Samanlainen, mutta vähemmän dramaattinen, muutos voidaan nähdä myös osassa kristillistä oikeistoa ja muissa aatevirtauksissa.

Kolmas fasismin avaintekijä on kokonaisvaltainen pyrkimys yhteiskunnan muuttamiseksi. Tämä liittyy osittain poliittisen väkivallan käyttöön ja diktatuuriin siirtymiseen, mutta se ei merkitse vain vastarinnan tukahduttamista – sillä tarkoitetaan yhteiskunnan uudelleenmuodostamista ideologisen vision mukaiseksi. Perinteisessä fasistisessa visiossa tavoiteltiin kansallista tai rodullista uudistamista. Väitän, että nykypäivänä se voi olla myös uskonto tai vastaava kaikenkattava uskomusjärjestelmä. Diktatuurin ei tarvitse myöskään olla valtava kansallisvaltio tai suurvalta. Itseasiassa monet nykypäivän fasisteista kannattavat poliittisten kokonaisuuksien pilkkomista pienempiin yksiköihin, joissa käytetään kokonaisvaltaista kontrollia pienen mittakaavan instituutioissa, kuten paikallishallinnossa, seurakunnassa tai patriarkaalisessa perheessä.

Neljäs ja viimeinen fasismin pääpiirteistä koskee itsenäistä ja järjestäytynyttä joukkoliikettä. Fasismi ei vain sorra ihmisiä – se antaa heille tarmoa, aktivoi heitä ja järjestää heidät joukoiksi olemassa olevien poliittisten kanavien ulkopuolella. Se merkitsi 1930-luvulla puolisotilaallisia joukkoja, kuten mustapaitoja (Italia) ja ruskeapaitoja (Saksa). Nykyisin se voi tarkoittaa keskusteluhuoneita internetissä tai kotikouluverkostoja. Riippumaton järjestäytyminen tarkoittaa, kuten ennenkin, osittain kaksoisvallan kehittämistä vallitsevan poliittisen järjestelmän haastamiseksi, mutta toisaalta yhteiskunnan muuttamista suoraan kaikilla tasoilla.

Kun kartoitetaan fasismin pääpiirteitä, on myös hyödyllistä korostaa niitä tekijöitä, joita en ottanut esille, mutta jotka useasti yhdistetään perinteiseen fasistiseen politiikkaan. Yksi näistä on valkoisen ylivallan ideologia. Yhdysvalloissa kaikki fasistiset aatesuuntaukset kannattavat rotusortoa enemmissä tai vähemmissä määrin, mutta niistä kaikki eivät puolusta vanhanaikaista avointa valkoista ylivaltaa. Jotkut heistä, kuten Lyndon LaRouche -verkosto, ovat siirtyneet värisokeaan ideologiaan, joka ylläpitää rotusortoa kieltämällä sen yhä jatkuvan todellisuuden.

Toinen piirre, jota en maininnut, on militaristinen laajentumispolitiikka, koska iso osa äärioikeistosta on jo vuosikymmeniä vastustanut vahvasti valtaosaa Yhdysvaltojen käymistä sodista, riippumatta siitä ovatko he fasisteja vaiko eivät.

Vahvan valtion ihannointi ei ole listallani, koska kuten mainitsin, monet nykyfasisteista kannattavat pienen mittakaavan autoritarismia, vaikka jotkut (kuten jälleen larouschelaiset) yhä puolustavat kansallisvaltiota.

Lopuksi kapitalismin puolustaminen ei mielestäni määrittele fasistista politiikkaa, vaikka monet marxilaiset ovat pitäneet tätä itsestäänselvyytenä useiden sukupolvien ajan. Tästä voitaisiin käydä paljon pidempi keskustelu, mutta lyhyesti sanottuna minusta on avoin kysymys, puolustavatko fasistit kapitalistisia suhteita vai haluavatko he korvata sen laadullisesti erilaisilla taloudellisen hyväksikäytön muodoilla. Joka tapauksessa meidän tulisi ottaa fasistit tosissaan, kun he puhuvat kapitalisteista vihollisina, kuten esimerkiksi Christchurchin joukkomurhaaja Brenton Tarrat nettimanifestissaan kuluneen talven aikana.

Mitä tämä tarkoittaa nykypäivän poliittisessa ilmastossa? Käyttäisin fasismin määritelmää joistakin militantin oikeiston kannattajista, Lyndon LaRouche -verkostosta ja kovan linjan kristillisestä oikeistosta, kuten kristillisistä rekonstruktionisteista, jotka haluavat perustaa täysimittaisen teokratian. Militantin oikeiston kannattajiin lukeutuvat myös valkoisen ylivallan kannattajat, joilla tarkoitan niitä, jotka haluavat perustaa vain valkoisille tarkoitetun valtion.

Mielestäni fasismiin eivät sisälly järjestelmälle uskolliset oikeistolaiset, kuten enemmistö kristillisestä oikeistosta, jotka pääasiassa toimivat painostusryhmänä republikaanisessa puolueessa. Fasismiin ei sisälly myöskään ryhmittymät, kuten Proud Boys, joka pyrkii asemoimaan itsensä omankädenoikeutta käyttävänä poliisin liittolaisena. Patrioottiryhmittymät ehkä ovat tai eivät ole järjestelmäuskollisia, mutta yleisesti ottaen heiltä puuttuu kokonaisvaltainen pyrkimys muokata koko yhteiskuntaa.

Tästä huolimatta kaikilla näillä tahoilla on vähintäänkin selkeän fasistisia taipumuksia ja hengenheimolaisuutta sekä monissa tapauksissa myös suoria yhteyksiä järjestäytyneisiin fasisteihin. Tämä korostaa sitä seikkaa, että fasistinen politiikka ei ole olemassa eristyksissä. Se kumpuaa sortavasta yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja käyttää vaikutusvaltaa pääasiassa vuorovaikuttamalla muiden poliittisten aatevirtauksien kanssa.

Entä Donald Trump? Trump on edistänyt useita fasistisen politiikan elementtejä, ja hänen valintansa presidentiksi on yhteen kietoutunut fasististen tahojen nousun kanssa. Mielestäni ei ole kuitenkaan hyödyllistä leimata häntä tai hänen hallintoaan fasistiseksi. Hän ei tarjoa mitään todellista näkemystä yhteiskunnan muuttamiseksi, eikä hän ole pyrkinyt muodostamaan riippumatonta organisaatiopohjaa. Vaikka hän haluaisi kumota vallitsevan poliittisen järjestelmän, hänellä ei olisi riittävästi vaikutusvaltaa sen tekemiseksi. Samanaikaisesti Trump on autoritääri, rasisti ja misogyyni. Hän on kärjistänyt demonisointia ja syyllistämistä keinoin, jotka ovat myrkyllisiä poliittiselle ilmastolle. Hän ei ole fasisti, mutta hän helpottaa fasismin kasvamista.

Jälkikirjoitus

Keskustelun aikana useat ihmiset haastoivat tai kritisoivat joitakin puheeni osia. Haluan puhua muutamasta merkittävästä esiin nousseesta aiheesta ilman, että teen yhteenvedon koko keskustelusta.

1. Eräs henkilö esitti vastaväitteeksi Lev Trotskin fasismin teorian tiivistelmän, joka menee suurin piirtein näin: Fasismi on keskiluokan ja työttömien massaliike, joka palvelee finanssipääoman etuja ja jonka pyrkimyksenä on tuhota työväenjärjestöt. Fasismin vastaisen taistelun avain on työväenluokan mobilisointi ja itsenäisyys kapitalistisesta valtiosta ja kapitalismia puolustavista organisaatioista.

Mielestäni Trotski oli oikeassa painottaessaan fasismin luonnetta massaliikkeenä ja ehdottaessaan kommunistien liittymistä sosiaalidemokraattien kanssa yhteiseen antifasistiseen blokkiin ilman, että he hylkäävät vallankumouksellista politiikkaa. Tämä oli paljon parempi ehdotus kuin se, mitä stalinistiset puolueet ehdottivat 1930-luvulla: toisaalta kolmannen periodin väite, että päävihollisia ovat sosiaalidemokraatit eivätkä natsit, ja toisaalta ajatus kansanrintamasta ja vallankumouksellisen politiikan hylkäämisestä valtaapitävän luokan reformistisen siiven tukemiseksi[2]. Fasismin analyysin pitäisi kuitenkin perustua äärioikeiston oikeiden tekojen tutkimiseen eikä Trotskilta tai keneltäkään 80 vuotta sitten kirjoittaneelta saatuun viisauteen, jota keinotekoisesti sovelletaan nykaikaan.

Toisin kuin Saksassa 1930-luvun alussa, nykyään Yhdysvalloissa ei ole massapohjaisia sosiaalidemokraattisia tai kommunistisia organisaatioita, ja fasismin nousun konteksti on hyvin erilainen. Ei ole todisteita siitä, että yhdysvaltalaisten fasistien pääkohde olisi järjestäytynyt työvoima. Esimerkkejä fasistien hyökkäyksistä ammattiliittoja kohtaan löytyy viime vuosikymmeniltä, mutta pääasiassa heidän kohteitaan ovat ei-valkoiset, pakolaiset, HLBT-ihmiset, muslimit, naiset ja juutalaiset.

Ajatus siitä, että fasistit ovat kapitalistisen valtaapitävän luokan puolella on ollut pitkään itsestäänselvä teesi trotskilaisille ja monille muille marxilaisille. Erään 30-luvulle juurensa juontavan marxilaisuuden suuntauksen mukaan fasismi kuitenkin edustaa autonomista oikeistolaista joukkoa, joka tähtää kaiken poliittisen vallan riistämiseen kapitalisteilta eikä täten sovi kapitalistien etuihin ollenkaan. Tämä on paljon selkeämpi yhteenveto siitä, mitä fasistit ovat historiallisesti tehneet ja paljon parempi lähtökohta nykyaikaisen yhdysvaltalaisen fasismin ymmärtämiseksi. Lisätietoa saa 2008 julkaistusta esseestäni ”Two Ways of Looking at Fascism”.

2. Toinen henkilö yleisöstä argumentoi, että hahmottelemani fasistisen politiikan käsite on niin laaja, että siihen sisältyy myös vasemmistolaisia kuten hän itse. Hän vastustaa olemassa olevia eliittejä, tahtoo kaataa olemassa olevan poliittisen järjestelmän ja systemaattisesti muuttaa yhteiskuntaa, tukee itsenäistä massaliikettä ja jopa kannattaa diktatuuria – proletariaatin diktatuuria.

Puheen tarkoituksena oli haastaa laajalle levinnyt ajatus siitä, että fasismi on periaatteessa vain äärimmäisempi versio nykyisestä valtavirtaoikeistosta. Samalla painotin fasismin vallankumouksellista puolta. En tarkoittanut vallankumouksellisuutta vapauttavassa mielessä, vaan terävää ja systemaattista eroa valtaapitävästä järjestyksestä. Se hiertää monia vasemmistolaisia, koska se saattaa vaikuttaa hyvin tutulta, mutta on tärkeää ymmärtää fasismin viehätys ja sen uhka vapauttavan vallankumouksen tuelle. Pyrin tuomaan puheessani esille tärkeimmän erottavan tekijän: fasistisen vallankumouksen päämääränä on yhteiskunnallisten hierarkioiden ja sorron pönkittäminen ja lisääminen, siinä missä vasemmistolainen vallankumous pyrkii päinvastaiseen – ainakin teoriassa.

3. Muutama henkilö väitti, ettei fasismin käsitteeni huomioi riittävästi fasistien taipumusta piilotella uskomuksiaan verhoamalla ne mytologiaan – erityisesti eurooppalaiset oikeistopopulistiset puolueet systemaattisesti kätkevät fasistisen agendan populistisen julkikuvan taakse. Tähän kysymykseen ei ole mielestäni selvää vastausta. On totta, että monet fasistit kätkevät uskomuksensa julkisesti. Yhdysvalloissa David Duke ja Willis Carto ovat esimerkkejä tästä. Mutta moni fasisti on erittäin rehellinen näkemyksistään, vaikka ne kuinka kammottavia ovatkin. Tärkeä esimerkki tästä on ”Turnerin päiväkirjat”, William Piercen fantasiaromaani kansanmurhaan tähtäävästä natsivallankumouksesta. Ei vain sisältönsä puolesta, vaan myös sen takia, että siitä tuli yksi laajimmin kierrätetyistä teksteistä valkoisten nationalistien keskuudessa. Viime vuosina kasvaneen alt-right-liikkeen eräs merkittävä piirre on ollut se, että moni fasisti ei enää pyrkinyt piilottelemaan uskomuksiaan suurelta yleisöltä. Mielestäni fasistien rehellisyys politiikastaan riippuu kontekstista ja kyseisestä historiallisesta tilanteesta. Meidän ei tulisi ottaa ihmisten poliittisia julistuksia sellaisinaan, mutta meidän tulisi ottaa ne vakavasti ja pyrkiä oppimaan niistä.

4. Facebookissa muutama ihminen on kysynyt, että mihin toimiin tämä analyysi johdattaa. Vastasin siihen viime vuonna pitämässäni puheessa näin: äärioikeiston voittamiseksi tarvitaan laajoja koalitioita, joissa ihmisillä on tilaa toimia eri tavoin ja erilaisista poliittisista lähtökohdista käsin – militanteista ja ei-militanteista, vasemmistolaisista ja ei-vasemmistolaisista. Kuten Anti-Racist Action linjasi Points of Unity -julistuksessaan melkein 30 vuotta sitten: koalitioissa täytyy harjoittaa ei-lahkolaista antifasistista puolustusta. Keskinäiset riidat asetetaan sivuun, jotta voidaan tukea niitä, jotka ottavat äärioikeiston muodostaman uhan tosissaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toimien pitäisi olla täysin puolustuksellisia tai että meidän tulisi asettaa järjestelmän muutos sivuun ”demokratian puolustamiseksi”. Laajojen koalitioiden lisäksi tarvitaan radikaaleja aloitteita, jotka kohdistuvat olemassa oleviin valtajärjestelmiin ja kahteen suureen poliittiseen puolueeseen, jotka suojelevat niitä. Näinä väkivaltaisina aikoina, kun miljoonat ihmiset ovat vihaisia, hämillään ja peloissaan, emme voi sallia äärioikeistolaisten esiintyvän ainoana ja todelliseen muutokseen sitoutuneena oppositiovoimana.

Matthew N. Lyons

[1] Suom.huom. Valkoinen nationalismi (White Nationalism) on yhdysvaltalaisissa ja kanadalaisissa keskusteluissa esiintyvä käsite, joka on hieman vieras eurooppalaiselle äärioikeistolle itsemäärittelynä sekä antifasistiselle analyysille äärioikeiston luonteesta. Käsitteellä tarkoitetaan pääosin samaa liikehdintää, joka Euroopassa nimetään uusnatseiksi. Joskus Euroopassa puhutaan myös valkoiselle nationalismille läheisestä valkoisen ylivallan -liikkeestä sekä White Power -ilmauksesta, joista jälkimmäinen kytkeytyy Suomessa erityisesti natsiskineihin ja valkoisen ylivallan musiikkialakulttuuriin.

[2] Suom.huom. Kolmas periodi viittaa Kominternin eli Kolmannen Internationaalin “kolmanteen vaiheeseen” vuosina 1927-1935, jolloin Kominternin virallisen linjan mukaan päävihollisina oli pidettävä sosiaalidemokraatteja eikä natseja. Kolmannen vaiheen jälkeen Komintern siirtyi kansanrintama-linjaan (Popular Front), jossa puolestaan antifasismin asetettiin vallankumouksen edelle ja kehotettiin liittoutumaan yli luokkarajojen, eli myös liberaalin porvariston kanssa, fasismia vastaan. Kominternin politiikan ymmärtämiseksi on hyvä pitää mielessä, että sitä ohjasi ennen kaikkea Stalinin ja laajemmin Neuvostoliiton pragmaattiset ja geopoliittiset intressit, eikä niinkään fasismin nousun vastustaminen tai vallankumouksen tukeminen esimerkiksi Saksassa tai Espanjassa.

Tutustu myös näihin fasismista ja sen vastustamisesta kertoviin teksteihin: