Syyskuussa 2018 Ruotsin Antifascistisk Aktion (AFA) täytti 25 vuotta maanlaajuisena verkostona. Merkkipäivää juhlistettiin kokonainen päivä bileiden, esitelmien ja yhdessäolon merkeissä tukholmalaisessa Cyklopen-sosiaalikeskuksessa. Juhlat pidettiin viikko ennen Ruotsin valtiopäivävaaleja, joissa Ruotsidemokraatit (Sverigedemokraterna, SD) sai melkein viidesosan annetuista äänistä. Äärioikeiston äärimmäisin laita, jonka väkivaltaisen katuliikkeen kohtaamisen AFA on määritellyt tehtäväkseen, keräsi puolestaan vain 0,33 % kaikista äänistä. Onko kyse onnistumisesta vai tappiosta? Oli vastaus kumpi tahansa, joka tapauksessa on tarpeen keskustella siitä, miltä antifasistinen kamppailu tulee jatkossa näyttämään. Nähdäksemme AFA:n tulevaisuuden meidän tulee tarkastella sen 25-vuotista historiaa. Tarkemmin sanottuna kiinnostuksen kohteena on AFA:n syntymäajankohta.
Elämme keskellä meneillään olevaa järjestelmänvaihdosta. Uusliberalismin suosio globaalilla tasolla on vähenemään päin. Poliittisen järjestelmän keskustaan asemoituneet uusliberaalit ja sosiaalidemokraattiset voimat maksavat huonojen vaalitulosten muodossa kalliisti niistä leikkauksista ja huononnuksista, joita ne ovat olleet ajamassa läpi. Populismi on sen sijaan kasvussa, pienempi virtaus vasemmalla ja isompi oikealla. Elämme sellaista murroskautta, jota italialainen kommunisti Antonio Gramsci kutsui nimellä interregnum [suom. huom. interregum termiä käytetään myös Gramscia laajemmin]. Tällä Gramsci tarkoitti tilannetta, jossa tietoa tulevaisuudessa hegemonisessa asemassa olevasta valtaryhmittymästä ei vielä ole. Gramscin oma antifasismi syntyi oman aikansa interregnumissa. Myös Antifascistisk aktion syntyi vastaavanlaisessa tilanteessa keskellä järjestelmänvaihdosta. AFA:n historia sattuu samaan aikaan uusliberalismin läpimurron ja sosiaalidemokraattisen hegemonian katoamisen kanssa. On tarpeen verrata AFA:n perustamisajankohdan interregnumia ja sitä, jonka keskellä nyt olemme.
Antifasismi uusliberaalin hegemonian aikakaudella
Reaalisosialismin romahdettua vuonna 1989 entisen itäblokin ovet avautuivat uusliberaalille shokkipolitiikalle. Samaan aikaan lännessä alkanut taloudellinen kriisi merkitsi sosiaalidemokratian antautumista uusliberalismin edessä. Vuosina 1989-1993 nationalismi kasvoi jälleen Itä-Euroopassa: Jugoslaviassa puhkesi sisällissota, joka johti etnisiin puhdistuksiin, Saksojen jälleenyhdistymistä seurasivat rasistiset pogromit entisessä Itä-Saksassa, militantit uusnatsistien verkostot alkoivat järjestäytyä, oikeistopopulismi kasvoi Skånessa ja sai läpimurtonsa valtakunnallisella tasolla Ny demokrati -puolueen vaalimenestyksen myötä. Kaikki tämä tapahtui samanaikaisesti uusliberalismin voittokulun kanssa. Vasemmisto seisoi verta runsaasti vuotaen selkä seinää vasten.
Antirasistinen liike Ruotsissa oli 1980-luvulla pitkälti järjestäytynyt Riksförbundet Stoppa Rasismen -järjestön puitteissa, mutta osa antirasisteista muodosti militantin liikkeen apartheidia vastaan. Jälkimmäisen liikehdinnän tausta oli talonvaltausliikkeessä. Nämä miljööt toimivat kasvualustana, josta versoi Antifascistisk aktion. Sen kasvun keskeisiä etappeja olivat uusnatsien Kaarle XII:n kuolinpäivän juhlistamisten yhteydessä Lundissa ja Tukholmassa vuosina 1991-92 järjestetyt militantit blokkaamiset. Nimeä AFA käytettiin Tukholmassa ensimmäisen kerran 30.11.1991 sen jälkeen kun Stoppa Rasismen ei halunnut toimia vastamielenosoituksen järjestäjänä. Bonan kansanopistolla syyskuussa 1993 järjestettyyn kokoukseen kokoontuivat siihen mennessä useassa ruotsalaisessa kaupungissa alulle pistetyt antifa-ryhmät. Kokouksessa päästiin sopuun yhteistyön aloittamisesta verkostona, joka kantoi nimeä Antifascistisk aktion. Militantti antifasismi oli saanut järjestömuotonsa. AFA ei ollut ainoa toimija kaduilla sillä sekä trotskilaiset että Ung Vänster [suom. huom. Vänsterpartietin nuorisojärjestö] olivat erilaisten järjestöjen kautta aktiivisia protestikokousten, blokkaamisten ja vastamielenosoitusten järjestäjiä. Oikeisto syytti vasemmistoa perääntymisestä antirasismin manttelin suojiin, eikä täysin syyttä. Radikaali vasemmisto käytti enemmän energiaa oikeiston hirviömäisten katuaktiviteettien vastustamiseen – oli sitten kyse uusnatsismista, abortin vastustamisesta, kristillisestä fundamentalismista, oikeistopopulismista tai antifeminismistä – kuin voimien koontiin puolustautumiseen uusliberalismin hyökkäyksiä vastaan. Uusliberalismilla oli kuitenkin myös toinen puoli, edistyksellinen eli avarakatseinen puoli, joka hyväksyi eri vähemmistöjen vaatimukset oikeuksista ja tunnustuksesta niin kauan kuin nämä vaatimukset eivät koskeneet talouden uusjakoa. Uusliberalismi sävytti vasemmistoa, ja identiteettipolitiikka korvasi tulonjakopolitiikan sillä ensin mainitussa oli kyse kamppailusta, jossa karusti sanottuna saattoi saavuttaa voittoja ja joka ei ollut ristiriidassa uusliberalismin ideologian kanssa.
Antifasistisen kamppailun keinot
Yhtäältä aggressiivista oikeistopolitiikkaa, toisaalta identiteettipoliittisia onnistumisia. Näiden kahden muodostaman poliittisen hegemonian sisällä militantti antifasismi kasvoi. Karkeasti luokitellen voidaan sanoa antifasistisen strategian koostuneen kahden eri metodin käyttämisestä: deplatformaus* (no platform) sekä paljastukset. Militantit antifasistiset tempaukset käyttivät jo aikaisessa vaiheessa iskulauseita “Ingen plattform åt fascismen” (Ei jalansijaa fasismille) ja “Inga gator åt fascisterna” (Fasistit pois kaduilta). Väkivaltaa käyttävän uusnatsistisen liikkeen kohtaaminen merkitsi ensi kädessä tarvetta kehittää antifasistisen puolustautumisen tapoja (“Antifascism är självförsvar”, antifasismi on itsepuolustusta). Edellistä täydensi hyökkäävämpi lähestymistapa, joka otti tehtäväkseen uusnatsien toimintojen lakkauttamisen, heidän tilojensa sulkemisen ja mielenosoitustensa blokkaamisen sekä ylipäätään uusnatsien rakenteiden murtamisen (“Antifascism är angrepp”, antifasismi on hyökkäystä). Me tiesimme mitä oli pelissä: mikäli fasismi saisi tilaa kasvaa tulisi se käyttämään sitä hyökätäkseen meidän rakenteidemme kimppuun ja rajoittaakseen vähemmistöjen mahdollisuuksia. Liberaali rinnakkainelo tai suvaitsevaisuus ei tullut kyseeseen, sillä liikkeemme olivat täysin vastakkaisia toisilleen. Militantti antifasismi hyötyi identiteettipoliittisten, oikeuksia vaativien liikkeiden myötätuulesta: laajemmat ja vasemmistoliberaalit liikkeet saattoivat suhtautua hyväksyvästi militanttiin antifasismiin, sillä he näkivät äärioikeiston uhkana vähemmistöjen oikeuksille. Antifasistien väkivaltaan pohjaava yliote kaduilla toimivista natseista hyväksyttiin kaikessa hiljaisuudessa.
Väkivaltaan pohjaava yliote ei kuitenkaan riittänyt, sillä sama piti saavuttaa myös tiedonhankinnan ja viestinnän saralla. Äärioikeiston kartoittaminen ja tutkiminen oli olennainen osa antifasismia. Arbetaren-lehdellä oli pitkä perinne yhtenä äärioikeiston tärkeimmistä analysoijista Ruotsissa. Stieg Larsson [suom. huom: Larsson tunnettaneen Suomessa parhaiten Millennium-romaanitrilogiastaan] teki tutkimuksia Stoppa Rasismenin julkaisemassa lehdessä 1980-luvulla ja piti tiiviisti yhteyttä Isossa-Britanniassa toimineeseen Searchlight magazine -julkaisuun (perustettu vuonna 1975). Saksassa Antifa Infoblatt perustettiin vuonna 1987, Ruotsissa AFA:lla oli oma tutkimusryhmänsä (joka muodosti siemenen myöhemmin perustetulle antifasistiselle Researchgruppen-tutkimuskollektiiville) ja Stieg Larsson perusti Expon vuonna 1995. Perustan äärioikeiston tarkastelemiselle muodosti uusnatsien toiminnan laaja-alainen tuomitseminen yhteiskunnassa, sillä se merkitsi sitä, että äärioikeisto joko kehitti strategioita ideologiansa paketoimiseksi uuteen muotoon tai toimi salaisesti. Antifasistiset selvitykset paljastivat jälkimmäisen toiminnan tuomalla sen kaikkien tarkasteltavaksi.
Kohti kansallispopulistista hegemoniaa?
Vuoden 2008 talouskriisi ja sitä seuranneiden vuosien kriisinhallintakeinot heikensivät uusliberalismia poliittisena järjestyksenä (sekä sen oikeistolaisessa että keskustalaisessa muodossa). Luettelo maista, joissa kansallispopulistiset puolueet ovat saaneet vallan käsiinsä on pitkä: Yhdysvallat, Brasilia, Puola, Unkari, Venäjä ja Italia ovat vain muutamia esimerkkejä. Kansallispopulistis-konservatiiviset ryhmittymät ovat yhä useammassa maassa nousseet valtaa pitävää teknokraattis-keskustalaista, sosiaalidemokraattisista ja liberaaleista voimista koostuvaa ryhmittymää vastaan samalla, kun vasemmisto-oppositio on marginalisoitunut ja heikentynyt. Tästä syystä antifasismi toimii muuttuneessa yhteiskunnallisessa tilanteessa. Uusliberalismin taloudelliset seuraukset eivät ole kansallispopulistisen liikehdinnän tärkein vastustuksen kohde: heidän ensisijainen kohteensa on uusliberalismin ”edistykselliset” puolet eli vähemmistöjen suojelu ja näiden oikeuksien tunnustaminen. Yksi keskeinen kansallispopulistisen toiminnan muoto on ollut vastustus heidän kulttuurimarxilaisuudeksi, poliittiseksi korrektiudeksi ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden sotureiksi (social justice warriors) nimeämiänsä ilmiöitä kohtaan. Kansallispopulistit painottavat muita liberaaleja arvoja, kuten sananvapautta, ja väittävät vasemmiston olevan suurin uhka mainitulle vapaudelle. Tällä tavoin he ovat pyrkineet kääntämään deplatformaus-taktiikat ja kriittisen tarkastelun hyödykseen väittämällä näiden menetelmien muodostavan tällä hetkellä vakavan uhkan demokratialle. He ovat myös onnistuneet tässä, sillä kyseisestä näkökannasta vallitsee konsensus suuressa osaa porvaristoa ja poliittista keskustaa. Porvaristo tosin piti jo 1990-luvulla antifasistien mielenilmauksia ja pyrkimyksiä lopettaa äärioikeiston kokoontumisia häiritsemällä uhkana sananvapaudelle, mutta tuolloin vasta-argumenttina saattoi aina todeta kokoontumisten muodostavan uhan haavoittuville ryhmille ja rajoittavan muita vapauksia. Oikeistopopulististen puolueiden vahvistuminen parlamenteissa on johtanut jälkimmäisen perspektiivin painamiseen taka-alalle ensimmäisen perspektiivin saavutettua hegemonisen aseman. Tärkeä tekijä tässä kehityksessä oli antifasistien kaduilla saavuttama voitto 1990- ja 2000-luvuilla, mikä pakotti äärioikeiston siirtämään käymänsä kamppailun muille areenoille: vaihtoehtomedioihin ja informaatiosotimiseen. Ottamalla narratiivi omaan hallintaansa, luomalla suoria kanavia itsensä ja lukijoiden välille sekä käymällä kulttuurikamppailua käsitteiden ja arvojen tasolla – harjoittamalla tietynlaista oikeistogramscilaisuutta – on oikeisto viimeisten kymmenen vuoden aikana onnistunut kääntämään yhteiskunnallisen keskustelun omaksi edukseen. Tällä on ollut merkittäviä vaikutuksia antifasistien käyttämiin tutkimuksen ja paljastuksen metodeihin. Jokaista uutta tutkimusta on kohdeltu propagandana, jonka tarkoituksena on maalata negatiivinen kuva oikeistopopulisteista fasisteina. Natsismin, fasismin ja rasismin kaltaiset käsitteet esitetään kriittisiä ääniä hiljentävinä leimakirveinä, antidemokraattisina hyökkäyksinä ja välineinä luoda hyväksyttyjen mielipiteiden rajoja. Vähemmistöjen suojaksi laadittuja lakeja, kuten kansanryhmän vastainen kiihottaminen (joka on laajennettu koskemaan seksuaalisuutta), kritisoidaan nykyään myös porvariston toimesta, sillä niiden katsotaan rajoittavan sananvapautta.
Pelikenttä on todellakin muuttunut. Edellisen interregnumin aikaan äärioikeistolaisuus oli marginalisoitu ja se nähtiin demokratian vastaisena. Nykyään militantti antifasismi on marginalisoitua, kun taas äärioikeistolaisuus on normalisoitunut saaden suojaa niin vallassa olevilta kansallispopulisteilta kuin hyväksyntää aikaisempaa suuremmilta äänestäjäryhmiltä. Asiasta tulee vielä mutkikkaampi huomioimalla, että edellisen vaiheen hegemoniset voimat, uusliberaalit ja sosiaalidemokraatit, ovat nyttemmin ryhmittyneet poliittisen skaalan keskipisteeseen ja tukeutuvat voimakkaasti oikeuksia painottavaan liberalismiin (”rättighetsliberalism”) saadakseen jatkossakin vaaleissa ääniä haavoittuvassa asemassa olevilta ryhmiltä. Uusliberaaleja uudistuksia voidaan nykyään toteuttaa vasemmiston tuella perustelun ollessa se, että tällä tavoin vähennetään oikeistopopulistien poliittista vaikutusvaltaa. On yleisesti tiedossa, että oikeistopopulistien valtaan pääsyä on seurannut niiden voittojen mitätöinti, joita eri ihmisryhmille oikeuksia vaatineet liikkeet (”rättighetsrörelsen”) ikaisemmin saavuttivat, ja aiemmin äärioikeiston tukahduttamiseksi suunnattuja toimenpiteitä käytetään nykyään vähemmistöjä ja vasemmistolaisia vastaan.
Tämä on se tilanne, jossa nykyään olemme. Uusi aika edellyttää uusia välineitä. Paljastuksilla ja deplatformauksella on edelleen merkitystä, mutta ne ovat selvästi aikaisempaa tehottomampia ja niillä on monissa tapauksissa jopa vastakkainen vaikutus kuin mitä on tavoiteltu. Usein äärioikeisto pyrkii yllyttämään meitä toimimaan yllä kuvatun lailla reaktiivisesti sillä heidän kehittämänsä propagandakoneisto voi kääntää reaktiomme heidän hyödykseen. Kamppailun lopputulos ei edelleenkään ole selvä, tilanne on avoin ja oikeistopopulismin saavutukset eivät ole kiveen hakattuja. Mutta oikeistopopulistien voittamiseksi meidän tulee arvioida uudelleen ne antifasistiset tavat kamppailla, jotka kehitettiin uusliberaalin hegemonian aikana varoen samalla päätymästä poliittisen keskustan voimien (”centrismen”) syliin.
Mathias Wåg
Kirjoitus on julkaistu ruotsiksi Mathias Wågin blogissa nimellä AFA i sitt andra interregnum ja alunperin Brand-lehden numerossa 1/2019.
*Suom.huom. Deplatformauksen voi tiivistää tarkoittavan fasistien järjestäytymisen estämistä. Alkutekstissä oleva deplattformering-verbi on johdettu englanninkielisestä ilmauksesta no platform), joka on antifasistisesta analyysista johdettu strateginen positio, jossa kaikkia fasistien ja muun äärioikeiston julkisia kokoontumisia sekä laajemmin poliittista järjestäytymistä pidetään lähtökohtaisesti epälegitiimeinä ja ne pyritään estämään keinolla millä hyvänsä. Antifasistit Suomessa ovat pitkään jakaneet saman ajatuksen ja pitäneet sitä toimintansa lähtökohtana, mutta käsitteelle ei ole kehitetty suomenkielistä vastinetta. Vuonna 2015 äärioikeiston julkiset tapahtumat lisääntyivät Suomessa räjähdysmäisesti aiempaan verrattuna, joka herätti antifasistien keskuudessa myös keskustelua siitä, onko järkevää reagoida kaikista marginaalisempien äärioikeistolaisten kokoontumisiin koosta ja poliittisesta merkityksestä riippumatta.