Tämä kurdifeministi Dilar Dirikin kirjoitus on julkaistu englanniksi vuonna 2018 Roar-lehdessä.
Naisten vapautus on sisimmältään kamppailu koko ihmiskunnan vapauttamiseksi petollisista ja salakavalista sorron ja hallinnan muodoista.
Kamppailu patriarkaattia vastaan — oli se luonteeltaan luonnollista ja spontaania tai militanttia ja järjestäytynyttä — on yksi vanhimmista vastarinnan muodoista. Siten se kantaa mukanaan yhtä laajimmista kokemuksen ja tiedon kirjoista, ilmentäen taistelua sortoa vastaan sen kaikista vanhimmissa ja yleismaailmallisimmissa muodoissa.
Naiset kamppailuissaan ovat aina toimineet tiedostaen, että heidän vastarintansa kytkeytyy laajempiin kysymyksiin epäoikeudenmukaisuudesta ja sorrosta yhteiskunnassa, historian varhaisimmista kapinoista ensimmäisiin järjestäytyneisiin naisten lakkoihin, mielenilmauksiin ja liikkeisiin. Kolonialismi, uskonnollinen dogmatismi, militarismi, teollistuminen, valtion auktoriteetti tai kapitalistinen moderniteetti – vastustettavasta kohteesta riippumatta naisten liikkeet ovat historiallisesti mobilisoineet tarpeen taistella usealla rintamalla, sekä eri sorron muotojen kokemuksen.
Valtio ja naisten poispyyhkiminen
Yhteiskunnan jako tiukkoihin hierarkioihin — erityisesti ideologista, taloudellista ja poliittista valtaa keskittämällä — on tarkoittanut samalla historiallista häviötä naisen yhteisölliselle asemalle. Solidaarisuuteen ja toimentuloon perustuvien elämäntapojen korvautuminen kurin ja hallinnan järjestelmillä työnsi naiset yhteiskunnan marginaaliin, ali-ihmisiksi, pakottaen heidät elämään hallitsevien miesten ehdoilla. Mutta toisin kuin patriarkaalinen historiankirjoitus haluaisi meidän uskovan, tämä alistaminen ei tapahtunut koskaan ilman pelotonta vastarintaa ja ruohonjuuritasolta kumpuavaa kapinaa.
Erityisesti kolonialistinen väkivalta on hyötynyt patriarkaalisen hallinnan tapojen luomisesta ja lujittamisesta alistamilleen yhteisöille. ”Hallittavan” yhteiskunnan luominen tarkoittaa väkivallan ja alistumisen normalisointia kaikista intiimeimmissä ihmissuhteissa. Kolonialismin kontekstissa, tai yleisemmin sorretuissa yhteisöissä ja luokissa, miehelle kotitalous oli ainoa hallinnan piiri. Hän pystyi ylläpitämään arvoa ja auktoriteettia ainoastaan perheessään — pienoisversiossa valtiosta ja siirtomaasta.
Vuosisatojen kuluessa kehittynyt ymmärrys perherakkaudesta ja -kiintymyksestä on irtaantunut yhteisöllisen solidaarisuuden ja vastavuoroisuuden juuristaan. Tämä on vakiinnuttanut ajatuksen, että väkivalta ja alistaminen ovat osa ihmisluontoa. Kuten Silvia Federici ja Maria Mies ovat esittäneet, kapitalistinen imperialismi patriarkaalisella ytimellään on johtanut kokonaisten naisten todellisuuksien katoamiseen, olipa kyse Euroopan noitavainoista, kolonialismista ulkomailla tai luonnon tuhoamisesta kaikkialla. Naisten elämäntavat, solidaarisuus, taloudet, sekä naisten myötävaikuttaminen historiaan, taiteeseen ja julkiseen elämään on kadotettu.
Modernin ajan feministiaktivisteista ja -tutkijoista moni on tuonut kriittisesti esille alistavien sukupuolinormien ja nationalismin nousun yhteyden. Nationalismi pyrkii domestikoimaan naiset omien päämääriensä ajamiseksi, tukeutuen patriarkaalisiin käsityksiin tuotannosta, hallinnasta, sukulaisuudesta, elämästä ja kuolemasta. Kaava näkyy myös tämän päivän kansainvälisessä aaltoliikkeessä poliittisesti oikealle. Fasistit ja äärioikeistolaiset nationalistit väittävät usein toimivansa naisten asialla. Naisten suojeleminen tuntemattomalta on loppujen lopuksi yksi vanhimmista konservatiivien tempuista psykologisen, kulttuurisen ja fyysisen vallan käyttämiseksi naisia vastaan. Tämän tuloksena naisten kehot ja käytöstavat valjastetaan yhä taantumuksellisemman kapitalistisen järjestelmän edun ajamiseen.
Niin eilisen kolonialismin kuin tämän päivän kapitalistisen militarismin tähtäimessä ovat yhteisön toimeentuloon liittyvät järjestelyt ja naisten itsehallinto niissä rakenteissa. Tämän tuloksena naisiin kohdistuva väkivalta on kuin leviävä epidemia, se tuhoaa kaiken mitä oli jäljellä elämästä ennen kuin kapitalismin alaiset sosiaaliset suhteet ja tuotannon muodot ottivat vallan.
Ei olekaan ihme, että kapitalistisen alistuksen ja väkivallan kaikista vahvimmin ja eri tasoilla tuntevat naiset ovat usein globaalin etelän eturintamassa taistelemassa maitaan, vettään ja metsiään tuhoavaa kapitalismia vastaan.
Imperialistinen feminismi ja patriarkaalinen sosialismi
Tarkastelkaamme kahta muuta asiaa, joiden kanssa radikaalit naisten kamppailut joutuvat painimaan.
Näistä kahdesta mahdollisesti vanhempi on naisten vapautuksen sivuuttaminen progressiivisissa, sosialistisissa, antikolonialistisissa ja muissa vasemmistolaisissa ryhmissä ja liikkeissä. Vaikka naiset ovat osallistuneet vapautusliikkeisiin monin eri tavoin historian saatossa, heidän vaatimuksensa on sivuutettu keskittyen sen sijaan (yleensä mies)johtajien prioriteettina pidettävään päämäärään. Tämän ei kuitenkaan voida katsoa olevan leimallisesti vain sosialismin tai muiden kapitalismin vaihtoehtoihin pyrkivien kamppailujen piirre. Ennemminkin se osoittaa, kuinka syvällä tasolla sortoa ja riistoa vastaan on kamppailtava, jotta asiat oikeasti muuttuisivat.
Menneisyyden autoritaariset piirteet ovat pitkälti samassa linjassa patriarkaalisen elämänkäsityksen kanssa, perustuvathan ne teknologia- ja valtiouskoiseen pakkomielteisyyteen, joka sivuaa jo sosiaalista insinööritaitoa.
Kuten useat feministiset historioitsijat ovat tuoneet esille, on luokka merkinnyt miehille ja naisille aina eri asioita. Erityisesti, koska naisen keho ja palkaton työ otettiin käyttöön ja esineellistettiin hallitsevien järjestelmien toimesta tavoilla, jotka luonnollistivat merkittävästi naisen alistettua asemaa.
Kokemus omasta liikkeestämme, naisten kamppailusta kurdien vapautusliikkeessä, on osoittanut, että ilman täydellistä irtautumista patriarkaatista, ilman sotaa sisäistettyä itsensä alistamista vastaan, emme voi lunastaa historiallista osaamme yleisessä kamppailussa vapautuksen puolesta. Ja jos etsimme turvaa itsehallinnollisista naisten piireistä, mukana kulkee riski yhteiskunnan todellisilta huolilta ja ongelmilta eristäytymisestä: siitä maailmasta, jota pyrimme mullistamaan. Tässä mielessä itsehallinnollisesta naisten kamppailustamme on tullut kansamme takuu demokratisoida ja vapauttaa yhteiskuntamme – ja maailma.
Ei ole mikään sattuma, että jokainen maa, johon länsimaat ovat tuoneet ”vapautta ja demokratiaa” hyökkäämällä ja valloittamalla, on nyt pullollaan naisten oikeuksia ajavia kansalaisjärjestöjä. Kun naisiin kohdistuva väkivalta on samaan aikaan nousussa samoissa hyökkääjämaissa, on hyvä miettiä, mitä on näiden kansalaisjärjestöjen toiminta ja mikä niiden tarkoitus on imperiumin oikeutuksessa. Kysymykset, jotka vaatisivat radikaalia kansainvälisen sortavan järjestelmän uudelleenjärjestämistä, supistetaan marginaaliseksi ilmiöksi joka on ratkaistavissa yhtiöiden monimuotoisuuslinjauksilla ja yksilöiden käyttäytymisellä, normalisoiden näin pintapuolisten muutosten riittävän naisille radikaalien muutosten sijaan.
Tänä päivänä naisten odotetaan hurraavan itsekehuisen peittelemättömille imperialismin ja uusliberalismin muodoille niiden ”sukupuolisesta inklusiivisuudesta” tai ”naisystävällisyydestä.” Tämä naisten kamppailujen groteski omiminen näkyi hiljattain The Guardianin julkaisemassa Hollywood-tähden ja YK-suurlähettiläs Angelina Jolien ja NATO-pääsihteeri Jens Stoltenbergin yhteisartikkelissa, missä nämä molemmat toivat julki yhteistyönsä taatakseen, että NATO täyttää ”vastuunsa ja mahdollisuutensa toimia johtavana naisten oikeuksien puolustajana.”
NATO, yksi pääsyyllisistä maailmanlaajuiseen väkivaltaan, kansanmurhaan, raportoimattomiin raiskauksiin, naismurhiin ja ekologiseen katastrofiin, johtamassa feminististä kamppailua kouluttamalla työntekijänsä olemaan ”hienovaraisia” naisten oikeuksia kohtaan on tiivistelmä nykypäivän liberaalin feminismin tragediasta, jossa näkyy imperialistisen mielenlaadun logiikka. Sortavien instituutioiden monimuotoistaminen täyttämällä ne iältään, taustaltaan, sukupuoleltaan, seksuaaliselta suuntautumiseltaan, ja uskoltaan monimuotoisilla henkilöillä on yritys häivyttää näkymättömiin niiden tyrannialle rakentuvat perustukset. Se on yksi pahimmista ideologisista hyökkäyksistä tavoitteita vastaan, joilla pyritään luomaan vaihtoehtoisia malleja oikeudenmukaisesta elämästä vapaudessa.
Niin oikeistokonservatiivit kuin misogyyniset autoritaarivasemmistolaiset, erityisesti lännessä, syyttävät helposti ”identiteettipolitiikkaa” ja sen haurautta nykyajan sosiaalisista ongelmista. Kuintenkin termin ”identiteettipolitiikkaa” keksi 70-luvulla radikaali mustien lesbojen feministiryhmä Combahee River Collective, joka alleviivasi itsehallinnollisen poliittisen toiminnan, itsensätoteuttamisen ja tietoisuuden kasvattamisen tärkeyttä osana kykyä vapauttaa itsensä ja yhteiskunnan sorrettujen itsensä ehdoilla. Tämä ei ollut kutsu itsekeskeiseen päähänpinttymään identiteetistä irallaan laajemmista luokan ja yhteiskunnan kysymyksistä, vaan kokemuksien pohjalta muotoiltu suunnitelma sortoa vastaan taistelemiseksi sen monilla eri tasoilla.
Tämän päivän ongelmana ei ole identiteettipolitiikka, vaan tapa, jolla liberalismi omii sen kitkien samalla sen radikaalin intersektionaalisuuden ja antikapitalistiset juuret. Niinpä liberaali media kruunaa nykypäivän feminismin ikoneiksi valkoisia naispuolisia valtionjohtajia, toimitusjohtajia ja muita seksismiin ja rasismiin pohjautuvan porvarillisen järjestyksen naispuolisia edustajia. Kadulla taistelevien naisten militanttius, jossa naiset riskeeraavat henkensä kamppailussa poliisivaltioita, militarismia ja kapitalismia vastaan ei tässä kuvastossa näy.
Kun huomio keskittyy identiteettiin itseisarvona, kuten liberaali ideologia haluaisi meidän toimivan, on vaarana suistua liberaalin individualismin kuiluun. Siellä voimme luoda turvallisten tilojen turvapaikkoja, mutta lopulta kuitenkin päädymme tukemaan suoraan tai epäsuorasti globaalia ympäristötuhoa, rasismia, partriarkaalista väkivaltaa ja imperialistista militarismia.
Internationalismi tarkoittaa suoraa toimintaa
Yksi vaihtoehtoisen kamppailun tragedioista on jokaisen yksilöllisen tai kollektiivisen tahdon välittäminen tahoille kamppailevan yhteisön ulkopuolella: miehille, kansalaisjärjestöille, kaupungille/kunnalle/maakunnalle, valtiolle, ja niin edelleen. Edustuksellisen liberaalin demokratian kriisi liittyy vahvasti sen kyvyttömyyteen täyttää lupauksensa, eli edustaa yhteiskunnan kaikkia osa-alueita. Sorretut ryhmät, erityisesti naiset, ovat historiallisesti kokeneet, ettei vastuuta vapauden tavoittelusta voida antaa samoille järjestelmille, jotka tuottavat kestämätöntä väkivaltaa ja alistusta. Internationalismin tärkeys vahvistuu entisestään tarkasteltaessa näitä valheellisia normeja, joiden kanssa feminismin on painittava.
Internationalismin ytimessä on ymmärrys, että ihmisten on oltava tietoisia toistensa kärsimyksestä ja nähtävä yhteen kohdistuva sorto kaikkien ongelmana. Internationalismi on vallankumouksellinen pyrkimys kurottaa yksilön tietoisuudesta ihmiskuntaan kokonaisuutena, hahmottaen yhteydet sorron eri muotojen ilmenemisen välillä. Internationalismin on ehdottomasti hylättävä kaikki yhteistyön muodot status quot instituutioiden kanssa ja pitäytyä sen sijaan konkreettisessa: suorassa toiminnassa.
Sosialistiset työläisnaiset valitsivat yli 100 vuotta sitten maaliskuun ajankohdaksi naisille ja heidän militantille taistelulleen omistetulle kansainväliselle päivälle. Vuosisata myöhemmin, maaliskuusta on tullut kuukausi, jona muistamme ja kunnioitamme Rojavan vallankumouksen internationalistisia naisia. Kuluneen maaliskuun (2018) aikana kaksi merkittävää militanttia naista, Anna Campbell (Hêlîn Qerecx), vallankumouksellinen antifasisti Englannista, ja Alina Sanchez (Lêgêrîn Ciya), internationalistinen sosialisti ja lääkäri Argentiinasta, menettivät henkensä Rojavassa taistellessaan vapaan elämän puolesta ilman patriarkaalista fasismia ja sen kapitalistisen moderniteetin alaisia liittolaisia.
Kolme vuotta aiemmin, maaliskuussa 2015, musta saksalainen kommunisti Ivana Hoffman, yksi ensimmäisistä Rojavan vallankumouksen kansainvälisistä marttyyreista, menetti henkensä taistellessaan naisia tappavaa ja raiskaavaa fasistista ISISiä vastaan. Yhdessä tuhansien kurdien, arabien, turkmeenien, syyrialaisten kristittyjen, armenialaisten, ja muiden tovereiden kanssa, nämä kolme naista halusivat olla naisten internationalismin hengessä eturintamassa taistelemassa naisten elämät tuhoavia patriarkaalisia järjestelmiä vastaan. Näiden sanojen kirjoittamisen aikaan, yli kolme kuukautta myöhemmin, Annan ruumis makaa yhä kolonialistisen ja patriarkaalisen Turkin valtaaman Rojavassa sijaitsevan Afrinin raunioiden alla.
Nämä naiset kamppailivat ihmisyyden puolesta, ja kamppailun sisimmässä oli omistautuminen elämän muuttamiseksi kauniimmaksi taistelemalla fasistisia järjestelmiä ja fasistista mentaliteettia vastaan. He liittyivät osaksi vallankumousta, jossa patriarkaalin vastainen kamppailu ei ole marginalisoitua, eikä vapautuminen vaadi naiseuden hylkäämistä.
Viime vuoden loppupuolella naiset, jotka olivat kurdeja, arabeja, Syyrian kristittyjä ja turkmeeneja, julistivat yhdessä internationalistitovereidensa kanssa Raqqan vapautetuksi ja omistivat tämän historiallisen hetken kaikkien maailman naisten vapaudelle. Heidän joukossaan oli jesidinaisia, jotka järjestäytyivät autonomisesti kostaakseen ISIS-raiskaajille, jotka toteuttivat kansanmurhan heidän yhteisöään vastaan kolme vuotta aiemmin orjuuttaen tuhansia naisia.
Vallankumouksellinen naisten kamppailu, toisin kuin nykyinen liberaalien harjoittama feministisen sanaston omiminen omiin käyttötarkoituksiin, on ollut aina osa internationalismin henkeä, johtaen taistelua fasismia ja nationalismia vastaan. Pysyäkseen uskollisena lupaukselle solidaarisuudesta naisten kamppailuille, internationalistisen politiikan on ymmärrettävä sorron eri toimintamuodot: väkivalta ja siihen kohdistuva vastarinta eivät välttämättä ole kaikkialla samankaltaisia.
Tämän päivän internationalismin täytyy ottaa takaisin suora toiminta järjestelmänmuutoksen välineenä ilman, että siitä tulee riippuvainen puolueen, hallituksen tai valtion kaltaisista ulkoisista voimista. Toiminnan tulee olla myös radikaalin demokraattista, antirasistista ja patriarkaatin vastaista.
Katso myös: