Tämä kirjoitus on julkaistu alunperin italiaksi Dinamopress-sivustolla 14. maaliskuuta 2020, juuri sen jälkeen kun Italiassa julistettiin laajat ulkonaliikkumiskiellot.
Vaikka elämmekin vaikeita aikoja, me jatkamme järjestäytymistä ja valmistaudumme uuteen kamppailuun luovuttamisen sijaan. Pohdintoja, skenaarioita ja väitteitä koronaviruspandemian keskipisteestä.
Yksitoista päivää sitten suljettiin kaikki koulut ja yliopistot. Kahdeksan päivää sitten koko Lombardian maakunta (suom. huom. Milanon seutu) muuttui “punaiseksi alueeksi”. Seitsemän päivää sitten 30 vankilaa poltettiin. Kuusi päivää sitten peruutimme naistenpäivän mielenosoitukset, ja koko Italia muuttui punaiseksi alueeksi. Neljä päivää sitten suurin osa kaupoista ja muusta elinkeinoelämästä suljettiin.
Kirjoitamme myrskyn keskeltä. Elämme vaikeita aikoja, mutta me emme luovuta; järjestäydymme ja valmistaudumme seuraavaan hyökkäykseemme.
COVID-19 ja yhteiskunnallinen tietoisuus
Muutamassa päivässä kaikki suunnitellut mielenosoitukset ja mobilisaatiot peruttiin, kokoukset siirrettiin nettiin ja tällä hetkellä meidät on suljettu koteihimme. Yksi tämän viruksen ominaisuuksista tekee siitä täysin erilaisen kuin muut riskit, joita me joko yksilöinä tai kollektiivisesti otamme poliittisessa kamppailussa. Tämä virus voi muuttaa jokaisen meistä riskiksi toisillemme ja koko muulle yhteiskunnalle. Kuten monet sanovatkin nykyään, Covid-19-viruksen suurin uhka on koko terveydenhuoltojärjestelmän hajoaminen.
Tämä voi tapahtua kahdesta syystä: virus leviää erittäin nopeasti myös oireettomien ihmisten tartuttaessa muita ja tietyn prosenttimäärän edellyttäessä tehohoitoa. Terveydenhuolto ei ole kuitenkaan samalla tasolla koko maailmassa tai edes Euroopassa. Esimerkiksi tehohoitopaikkojen määrä suhteessa asukaslukuun vaihtelee. Tämänhetkisten tietojen mukaan Ranskassa on 12 tehohoitopaikkaa 100 000 asukasta kohti, Italiassa 11 ja Isossa-Britanniassa 7. Vain Saksa on osittainen poikkeus 30 tehohoitopaikallaan – mutta Kreikassa niitä on vain viisi.
Lombardia on yksi Euroopan rikkaimmista alueita jossa on erittäin toimiva terveydenhuoltojärjestelmä. Se oli kuitenkin myös viruksen ensimmäinen leviämisalue Euroopassa. Vaikka tehohoitopaikkojen määrää on lisätty, lääkärit ja hoitajat on pakotettu noudattamaan niin kutsutun “kriisilääketieteen” kriteereitä. Toisin sanoen, kaikkia ei voida hoitaa, ja on tehtävä valintoja henkiinjäämistodennäköisyyksien perusteella.
Mitä sitten tapahtuu maissa, joissa julkinen terveydenhuoltojärjestelmä on olematon? Mitä tapahtuu esimerkiksi kolonialismin köyhdyttämissä maissa Afrikassa, ja mitä tapahtuu Yhdysvalloissa jossa asukkaiden pääsy terveydenhuoltoon on rahasta kiinni? Kukaan ei tiedä, mutta näitä kysymyksiä olemme miettineet viimeiset päivät. Tähän asti normaalin henkilökohtaisen ja poliittisen vuorovaikutuksen välttäminen vaikutti osalta yhteiskunnallista vastuuta, ei sosiaaliselta kontrollilta tai keskusjohtoiselta poikkeustilalta.
Politiikan loppu?
Selvästi yhteiskunta ei ole muutamissa päivissä muuttunut ”Pyhän Tieteen” valtakunnaksi, jossa politiikka ei enää vaikuta. Epidemia ei vaikuta yhteiskuntaan tasavertaisesti. Se ei ole samanlainen esimerkiksi vangeille, joilla onkin tällä hetkellä käynnissä valtava kapina, kun 6 000 vankia (10% Italian vangeista) 30 vankilassa kapinoi kolmetta päivää. Italian oikeusministeriön mukaan kymmeniä poliiseja on loukkaantunut ja vahinot ovat 500 miljoonan euron luokkaa. Kymmeniä vanki pääsi karkuun. Vain kuusi heistä on edelleen karkuteillä ja kolmetoista (joista suurin osa afrikkalaisia) tapettiin. Viranomaiset väittävät, että he kuolivat vankilasairaaloista varastettujen huumeiden yliannostukseen. Saa nähdä pitääkö tämä paikkansa…
Vankilat ja vastaanottokeskukset eivät ole turvallisia, varsinkaan epidemian aikaan. Mutta edes koti ei ole turvallinen paikka monelle naisille. Kiinassa epidemia johti lähisuhdeväkivallan kasvuun ja koko maailmassa tilanne on sama; naisiin kohdistuvat väkivalta, naisten murhat ja ahdistelu tapahtuvat useimmin omassa kodissa ja tekijä on perheenjäsen. Tästä syystä feministinen liike keskustelee tällä hetkellä, miten naisten itsepuolustus voidaan järjestää nyt kun karanteeni todennäköisesti altistaa heidät lähisuhdeväkivallalle. Myös asunnottomat (Italiassa noin 40 – 50 000) ovat entistäkin haavoittuvammassa asemassa, kun monia tukipalveluita suljetaan.
Samanaikaisesti kuin sosiaaliset verkostot, media ja poliitikot kehottavat ihmisiä jäämään kotiin hashtagien ja määräysten avulla, työnantajaliitot ja yritysten omistajat haluavat pitää työläiset töissä. Tätä Confidustria (Italian teollisuusyritysten keskusliitto) vaati siihen asti kunnes pääministerin määräys sulki teollisuuden. Monilla muilla aloilla tätä tapahtuu edelleen. Silloin perinteinen tehdastyöväki ja logistiikka-alojen ”uusi työväenluokka” pysäyttivät lakollaan sekä tuotannon että jakelun. ”Miksi muut pakotetaan eristyksiin kotiin, kun meidät pakotetaan töihin? Miten meitä suojataan tarttumiselta?”, kysyivät työntekijät työnantajilta ja hallitukselta.
Tähän asti näyttää siltä, ettevät epidemia ja poikkeustilanne ole poistaneet politiikkaa sosiaalisesta kanssakäymistä, eikä siitä ole vielä tullut tieteen ja poliisin valtakunta. Se on itse asiassa alue, jolla radikaalit vaatimukset muuttuvat maalaisjärjeksi. On mahdoton tietää miten tilanne kehittyy ja miten tämä kriisi vaikuttaa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen järjestelmään, mutta olemme varmoja, että sellainen muutos tulee tapahtumaan. Tämä on poliittinen mahdollisuus, vaikka kokoontumiset ja julkiset protestit kaduilla ei onnistuu tällä hetkellä.
Mitä me teemme
Prekaareina, freelance-työntekijöinä, opiskelijoina, työttöminä, maahanmuuttajina ja ihmisinä, joilla ei ole perinteisiä sosiaalisia turvaverkkoja, meillä on yksi selvä vaatimus: karanteeniperustulo kaikille! Järjestämme valtakunnallisen kampanjan tätä varten. Vaikka emme käy töissä tai saa palkka, joudumme kuitenkin maksamaan vuokrat, laskut, korot ja maksamaan hyödykkeistä. Meidän mielestä tämä vaatimus yhdistää monia ihmisiä vaikka työmarkkinat ja luokat ovatkin nykyisin sirpaloituneet, ja se voi toimia ensimmäisenä askeleena kohti yleistä yhteiskunnallista turvaa, jota täytyy jatkaa myös epidemian jälkeen.
Uskomme että tämä pitäisi tehdä myös eurooppalaisella tasolla. Maailman rikkaimman prosentin täytyy maksaa epidemian kustannukset. Verotetaan superrikkailta, omistajilta ja yritysten johtajilta! Vaadimme myös välitöntä pääsyä yksityisen terveydenhuollon klinikoille, perustarvikkeiden maksutonta jakelua sekä laskujen, vuokrien ja korkojen jäädytystä. Yhteiskunnan köyhät eivät tule maksamaan epidemian hintaa.
Tämä poikkeustilanne edellyttää, että muistamme kuka tuhosi terveydenhuoltojärjestelmän uusliberalistisella leikkauspolitiikalla ja yksityistämisillä. Kamppailu paremman tulevaisuuden puolesta jatkuu ja meidän täytyy verkostoitua ja järjestäytyä poliittisesti myös karanteenissa vähintään eurooppalaisella tasolla, koska eurooppalaiset taloudelliset instituutiot ovat köyhdyttäneet meidän yhteiskunramme uusliberalismilla ja leikkauspolitiikalla.
Dinamopress, 14.3 2020.