Varis-verkoston Helsingin ryhmä järjesti 2. maaliskuuta näytöksen juuri valmistuneesta dokumentista The Antifascists. Dokumentin ohjaaja oli läsnä tapahtumassa ja vastaili yleisön kysymyksiin. Saimme mahdollisuuden myös haastatella häntä samana päivänä.
Mistä idea elokuvan tekemiseksi syntyi?
Siitä, että dokumentteja antifasisteista ei juuri ole. Dokumentaristit ovat keskittyneet fasistisen ja äärioikeistolaisen liikkeen kuvaamiseen. Vastapuolta – liikettä, joka organisoituu näitä vastaan – ei ole kuvattu paljoakaan. Halusimme täyttää tuon tyhjän tilan ja nostaa antifasismin pinnalle. Tiedossani oli vain yksi hyvä dokumentti aiheesta, ranskalainen Chasseurs de Skins, mutta montaa muuta dokumenttia antifasisteista ei ole. Fasisteista ja äärioikeistosta sen sijaan on tehty kymmeniä tai jopa satoja dokumentteja. Päätarkoituksemme oli siis täyttää tämä aukko.
Dokumenttia ei ole vielä näytetty Ruotsissa, mutta Kreikassa on ollut yksi näytös. Millaisen vastaanoton elokuva sai yleisöltä siellä?
Erittäin hyvän. Näytös järjestettiin sosiaalikeskuksessa Ateenan lähiössä. Sosiaalikeskus auttoi meitä alussa todella paljon, ja lupasimme heille, että ensimmäinen näytös olisi siellä. He olivat järjestäneet näytöksen tosi kivasti. Samaan tapaan kuin täällä: he olivat levittäneet julisteita ja paikalla oli noin 200 ihmistä. Kaikki nauttivat ja elokuvan jälkeen oli keskustelu, paljon kommentteja ja kysymyksiä elokuvan eri aspekteista ja tuotannosta.
Elokuvassa puhutaan antifasismin kolmesta pilarista, kolmesta osa-alueesta. Onko tämä jaottelu tunnettu ja onko sillä käytännön vaikutusta Kreikassa tai Ruotsissa?
Itse en ollut kuullut kolmesta pilarista ennen dokumenttiprojektia ainakaan sillä tavalla muotoiltuna. Elokuvassa pilareista puhuu Spyros Marketos, kreikkalainen professori ja antifasisti, ja tietääkseni alun perin ajatus on Colin Sparksilta. Spyros Marketosin mukaan pilariteoria on perustavanlaatuinen. En ollut kuullut jaottelusta siinä muodossa, mutta olen tietysti kiinnittänyt huomiota fasismin vastustamisen eri osa-alueisiin. Jos haluaa toimia fasisteja vastaan kaduilla, on käytettävä yhdenalaisia menetelmiä, jos taas kansalaisyhteiskunnan tasolla, toisenlaisia menetelmiä, ja jos vastarintaan noustaan kulttuurin piirissä, ongelmia on lähestyttävä muilla keinoin. Kirjoittaja tarkoittanee, että on oltava kaikilla alueilla kaiken aikaa, sillä muuten fasistit vain vaihtavat linjaansa ja kokoavat siten voimaa.
Suomessa poliisihallitus on nostanut kanteen PVL:n kieltämiseksi. Mitä ajattelet tällaisesta kiellosta?
En sanoisi, että kielto ratkaisee ongelmaa lainkaan. Toki sillä voi olla jotain vaikutusta, mutta jos halutaan mennä ongelman juurille, järjestön kieltäminen ei ole oikea tapa. Mahdollisia seurauksia on monia. Joko liike menee maan alle, mikä voi tehdä siitä vielä vaarallisemman. Siitä voi tulla entistä lahkolaisempi tai entistä militantimpi. Kieltäminen voisi estää sitä saamasta yleisön tukea ja sen sellaista, mutta mielestäni kieltäminen olisi vain ongelman piilottamista tai syrjään työntämistä. Jos liike kielletään, voidaan sen jälkeen samoin perustein kieltää muunlaisia vallankumouksellisia ja radikaaleja poliittisia ryhmiä.
Mitä uutta opit Ruotsin ja Kreikan antifasistisista liikkeistä filmintekoprosessin aikana?
Monia asioita. Tämän elokuvan kautta tutustuin liikkeeseen laajemmin. Aiemmin tunsin vain muutamia eri ryhmiä tai yksittäisiä toimijoita, mutta filmin kautta minut ja muut tekijät esiteltiin lukuisille henkilöille, jotka työskentelevät saman ongelman parissa eri aloilla ja eri menetelmin. Meillä oli tilaisuus nähdä asiat ulkoapäin. On hyvin tärkeää joskus – yritän muotoilla niin ettei tämä kuulostaisi kliseeltä – ottaa askel taakse ja katsoa liikettä hieman kauempaa nähdäkseen, miten pitäisi toimia, jotta jotain todella saavutettaisiin. Ja kenties katsoa eri näkökulmista.
Kun nyt näit liikkeen ulkopuolelta, mihin suuntaan sen tulisi mielestäsi kehittyä esimerkiksi Ruotsissa?
Minulla ei taida olla vastausta siihen, mikä on oikein ja mikä tuottaisi parhaan tuloksen, mutta dokumentti-illan panelisteilla oli monia hyviä pointteja siitä, että meidän pitäisi olla avoimempia ja kutsuvampia ja muodostaa laajempia liikkeitä. Enemmän yhteistyötä ja muiden ryhmien tukemista. Vaikka olisikin eri mieltä joistakin taktiikoista, on tärkeää rakentaa todellista liikettä eikä istua omissa poteroissa kritisoimassa muita. Tietysti kritiikkiä pitää esittää, mutta se pitäisi tehdä rakentavasti liikkeen sisällä ja katsoa, miten eri ryhmät voivat täydentää toisiaan.
Avoimuus on tosiaan tärkeää ja se, että ihmiset tuntisivat itsensä tervetulleiksi liikkeeseen. Tarvitaan myös laajemmille joukoille helposti lähestyttävää toimintaa. Liikkeen pitää seurata aikaansa ja kokeilla uusia alustoja ja kanavia, joita on nyt käytettävissä. Toisin kuin 10–20 vuotta sitten, nyt omien filmien, ohjelmien ja lehtien tekeminen on todella yksinkertaista. Noilla välineillä voi tehdä kokeiluja. Olisi hyvä uskaltautua kokeilemaan uusia juttuja pelkäämättä epäonnistumisia. Ruotsissa erilaiset vasemmistolaiset ryhmät tekevät mediaprojekteja, joita toiset saattavat aluksi kummastella. Mutta jos niistä muodostuu jotain hyvää, se on hienoa, ja jos homma ei toimi – hyvä yritys. Ei pitäisi jäädä jumiin yhteen muotoon ja hakata päätä seinään.
Mikä elokuvan tekemisessä oli vaikeinta?
Aloitimme dokumentin teon kahden hengen voimin todella pienellä budjetilla. Emme tietenkään saaneet työstä mitään palkkiota tai palkkaa, vaan meidän oli aneltava ystäviä tekemään juttuja, auttamaan kaikessa välineiden lainaamisesta joidenkin pätkien kuvaamiseen. No, niin täytyy tehdä pienen budjetin projekteissa. Meille kaikille tämä oli ensimmäinen elokuva, siis pitkä elokuva, eikä meillä ollut kokemusta näiden asioiden tekemisestä ammattimaisesti. Lähtökotaisesti työ oli siis vaikeaa. Molempien mielestä oli kuitenkin hauskaa kokeilla kaikkea ja myös oppia kantapään kautta. Teimme paljon epäonnistuneita kokeiluja, mutta nautimme työskentelystä asian parissa, jonka koimme todella tärkeäksi. Olemme tehneet tätä kolme ja puoli vuotta ja laittaneet tähän loputtomasti tunteja, tämä on ollut täysipäiväistä työtä muiden töiden ohella ja nyt tuntuu siltä, että tulos on ihan hyvä. Onneksi löysimme hyvän leikkaajan. Emme tunteneet häntä ennestään. Hän on tehnyt upeaa työtä.
Vaikeaa oli myös valita, mitä dokumentissa lopulta näyttäisi. Vaihdoimme suuntaa moneen kertaan. Aluksi keskityimme vain Kreikkaan, sitten otimme mukaan Ruotsin. Jonkin aikaa ajattelin keskittyä ainoastaan Ruotsiin. Lopulta päädyimme molempiin.
Entä mikä oli parasta?
On ollut upeaa työskennellä näin tärkeän asian parissa. Mutta jossain välissä emme tehneet mitään pariin kuukauteen, koska olimme niin väsyneitä. Kaikilla on kuitenkin muut työnsä ja elämässä tapahtuu kaikenlaista. Tuntui siltä, että tätä ei saada koskaan päätökseen. Parasta oli ehkä se, kun löysimme ihmisiä, jotka halusivat osallistua, auttaa kuvauksissa, esitellä meitä uusille kiinnostaville henkilöille. Kun hommat alkoivat rullata. Ihmisten osallistumisen ansiosta asiat järjestyivät jopa ilman rahoitusta tai isoa budjettia, ja lopulta elokuvan tekeminen onnistui. Todellakin, parasta on ollut se, miten monet ennestään tuntemattomat ovat antaneet tähän panoksensa. Esimerkiksi te, jotka järjestitte tämän todella hyvän näytöksen. Kaikkialla, mihin olemme menneet, on vastaanotto ollut todella hyvä.