Äärioikeistolainen mellakka puhkesi Dublinin kaduilla 23. marraskuuta 2023. Aiemmin samana päivänä pieneen joukkoon kouluikäisiä lapsia oli kohdistunut veitsihyökkäys Dublinin keskustassa. Hyökkääjä oli 50-vuotias mies, jolla oli taustalla mielenterveyshäiriötä ja joka oli syntynyt Algeriassa, mutta asunut Irlannissa pitkään ja saanut myös Irlannin kansalaisuuden. Sosiaalisessa mediassa ja Telegramissa alkoi kiertää perättömiä huhuja hyökkääjästä “laittomana” maahanmuuttajana. Muutamaa tuntia myöhemmin äärioikeistoa alkoi kerääntyä Dublinin keskustaan valheellisten huhujen ja spekulaation kannustamana. Kokoontuminen eskaloitui pian mellakaksi, jonka aikana poliisiautoja, busseja ja raitiovaunu sytytettiin tuleen, yli 60 liikettä ryöstettiin sekä useita rakennuksia, joita käytettiin turvapaikanhakijoiden majoitukseen, vandalisoitiin. Mellakan kokonaisvahingot olivat lähes 20 miljoonaa euroa. Poliisi pidätti aluksi 34 henkilöä, vaikka mellakoijia oli satoja. Vuotta myöhemmin marraskuussa 2024 pidätettyjen lukumäärä oli noussut 57 henkilöön. Poliisi myös julkaisi kuvat etsimästään 99 henkilöstä.
Mikä johti tähän tilanteeseen maassa, jonka historiassa ei ole merkittävää fasistista perinnettä? Tapaamme Peadarin Dublinissa keskustellaksemme irlantilaisesta fasismista ja antifasismista. Peadar on iirinkielen aktivisti, palestiinalaisten vapauden puolestapuhuja – ja antifasisti. Vaikka Irlanti ei ole eikä ole ollut millään muotoa immuuni fasismille, historiallisesti äärioikeisto on ollut pieni ja hajanainen, jopa siinä määrin, että akateemisessa tutkimuksessa irlantilaisia antifasisteja on kutsuttu “antifaksi ilman fasismia”. Muutamia erilaisia analyyseja on esitetty selitykseksi, miksi näin on. Kolonialismin historia on epäilemättä yksi syy, minkä takia äärioikeisto ei ole saanut samanlaista jalansijaa Irlannissa kuin monissa muissa maissa Euroopassa – ainakaan tähän mennessä. Nationalismilla, yhdellä fasismin keskeisistä elementeistä, on hyvin erilainen merkitys Irlannissa kuin esimerkiksi Suomessa tai muissa Pohjoismaissa. Vuosisatoja kestäneen ja yhä jatkuvan Iso-Britannian siirtomaavallan ja -hallinnon vuoksi Irlannin nationalistinen liike on ollut antikolonialistinen ja sitä on usein määrittänyt vahvasti sosialistinen politiikka ja ymmärrys jaetusta kamppailusta vapauden puolesta. Tämä ei suinkaan tarkoita, että irlantilainen nationalismi ei olisi sisältänyt myös taantumuksellisia, vaikkakaan ei aina fasistisia, elementtejä – esimerkiksi katolisen kirkon valta, joka on tiiviisti kytkeytynyt kansallisidentiteettiin Irlannissa, on ollut huomattavaa Irlannin vapaavaltion (Iso-Britannian hallinnasta vapaan, nykyisin Irlannin tasavalta) perustamisesta alkaen vuonna 1921 viime vuosikymmeniin saakka. Nationalistinen liike on myös vaihtelevasti sisällyttänyt tavoitteisiinsa feministisiä periaatteita ja naisten sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia. Kuitenkin vuosisatoja kestänyt brittiläinen kolonialismi on muokannut Irlannin yhteiskunnan kaikkia osa-alueita, ja sen vaikutus näkyy ja tuntuu yhtä. Tämän vuoksi nationalismin merkitys Irlannissa on ankkuroitunut haluun vapautua kolonialistisesta hallinnosta.
Irlantilaisen fasismin ja antifasismin kansainvälinen suuntautuminen
Aloitamme keskustelun Peadarin kanssa siitä, mikä erottaa irlantilaisen fasismin ja antifasismin niiden muista ilmentymistä Euroopassa, sekä historiallisesti että nykypäivänä. Irlantilainen fasismi ja antifasismi ovat aina olleet kansainvälisiä, sanoo Peadar. Irlantilaisesti fasistit ovat aina tuoneet politiikkansa ulkomailta, alkaen protofasistisesta Blueshirt-liikkeestä (“Sinipaidat”), joka oli suora kopio natsipuolueesta Saksassa – erona vain siniset paidat ruskeiden sijaan. Nykyään äärioikeisto sen sijaan kopioi politiikkansa Yhdysvalloista ja Iso-Britanniasta. Ilmeisin esimerkikki tästä on brittiläisten äärioikeistoaktiivien kutsuminen Irlantiin vierailemaan hyödyntääkseen heidän vaikutusvaltaansa. Irlantilaiset “nationalistit” osallistuivat äärioikeistolaisiin, maahanmuuttoa vastustaviin mellakoihin Belfastissa elokuussa 2024, jotka olivat alkaneet edellisessä kuussa Southportissa Englannissa. Dublinissa toimivan, maahanmuuttoa vastustavan “Coolock Says No” -ryhmän jäsenet marssivat Belfastissa yhdessä puolisotilaallisten lojalististen järjestöjen jäsenten kanssa, joista osa on tuomittu katolilaisten tappamisesta 1990-luvulla pohjoisessa Irlannissa. Tämä osoittaa Irlannin äärioikeiston nationalismin samanaikaisesti tyhjän, mutta ristiriitaisen luonteen, kun äärioikeisto marssii rinta rinnan lojalistien kanssa, jotka vain muutama vuosikymmen sitten käyttivät äärimmäistä väkivaltaa irlantilaisen nationalismiliikkeen kukistamiseksi.
Iirinkieli ja äärioikeiston kolonialistinen ajattelutapa
Irlantilaisen fasismin absurdia ja ironista kopiomaisuutta korostaa entisestään sen välinpitämättömyys (muutamaa historiallista poikkeusta lukuunottamatta) iirin kieltä kohtaan. Iiri on vähemmistökieli, jonka brittiläinen kolonialistinen hallinto pyrki brutaalisti tukahduttamaan. Sitä puhuttiin Irlannissa laajasti 1600-luvulle saakka, minkä jälkeen sen käyttö alkoi vähentyä. Iirinkieli kuihtui etenkin 1845-1852 nälänhädän jälkeen (“an gorta mór” iirinkielellä, kirjaimellisesti suuri nälkä), jolloin noin miljoona ihmistä lähti Irlannista ja toinen miljoona kuoli. Kolonialistisen hallinnonn aikana iirinkieltä ei pelkästään kehotettu olemaan käyttämättä, vaan sen käytöstä tehtiin laitonta erilaisissa hallinnon, oikeuden ja koulutuksen yhteyksissä. Vaikka iirinpuhujien määrä on laskenut dramaattisesti, tänä päivänä noin 40 % ihmisistä Irlannissa puhuu sitä ainakin jossain määrin. Sujuvasti iiriä puhuvien määrä on kuitenkin pienempi ja vain 72 000 ihmistä käyttää sitä päivittäin, Irlannin tasavallassa vuonna 2022 tehdyn väestölaskennan mukaan. Tilanne pohjoisessa Irlannissa on hieman erilainen, jossa noin 12 % ihmisistä osaa iriiä ainakin jonkin verran, mutta vain 0.3 % puhuu sitä pääkielenään.
Voisi luulla, että “nationalistinen” äärioikeisto välittäisi iirinkielen aseman ylläpitämisestä. Tosiaan – 1940-luvulla muodostettiin fasistinen puolue Altirí na hAiséirighe (“Ylösnousemuksen arkkitehdit”), ja yksi sen keskeisistä tavoitteista oli iirinkielen edistäminen ja englannin käytön lakkauttaminen kokonaan Irlannissa. Jokseenkin yllättäen puolue sai 9 paikkaa paikallisvaaleissa 1945, aikana jona fasismi ei ollut järin suosittua muualla Euroopassa. Erikoista kyllä, nykypäivänä vastaavaa fasistista puoluetta, joka korostaisi iirinkieltä, ei ole syntynyt samalla tavalla. Iso osa äärioikeistosta ei välitä iiristä lainkaan, ja pitää sitä hyödyttömänä ja merkityksettömänä. Eräässä videossa vuodelta 2023 musta vasemmistolainen poliitikko Darragh Adelaide haastaa tunnettua äärioikeistolaista aktiivia iiriksi. Ainoa mitä kyseinen äärioikeistolainen kykeni vastaamaan, melko kiusallisesti, oli “en ymmärrä” iiriksi. Viime vuosina iiri ja irlantilainen musiikki sekä kulttuuri ovat alkaneet kukoistaa, eikä sillä ole mitään tekemistä äärioikeiston kanssa. Päinvastoin: se on pääasiallisesti iirinkielen aktivistien ansiota, joista moni kallistuu vasemmalle. Myös tämä osoittaa kuinka nationalismi, pitkään kestäneen kolonialistisen väkivallan jälkeen, muotoutuu vasemmistolaisittain ja jättää äärioikeiston ja fasismin kolonisoijan puolelle.
1930-luvun Espanjasta jalkapallokentille ja työväenluokan yhteisöihin
Siinä missä irlantilaiset fasistit ainoastaan kopioivat vertaisiaan ulkomailla, irlantilaiset antifasistit ovat pitkään juurruttaneet politiikkansa ja toimintansa kansainväliseen solidaarisuuteen, Peadar kertoo. Irlantilaisia antifasisteja ja anarkisteja matkusti 1930-luvulla Espanjaan taistelemaan Francon fasistista hallintoa vastaan. Moni heistä taisteli XV Kansainvälisessä prikaatissa Connollyn kolonnassa; se sai nimensä irlantilaisen sosialistin ja ay-aktiivin James Connollyn mukaan, joka teloitettiin 1916 brittihallintoa vastustaneen pääsiäiskapinan jälkeen – myös tämä kuvaa irlantilaisen nationalismin ja antifasismin yhteenkietoutuneisuutta. Tasavaltalaisen nationalismin lisäksi irlantilaista antifasismia määrittää myös solidaarisuus Palestiinan ja Baskimaan kanssa. Oswald Mosleyn talon tuhopoltto on riemastuttava esimerkki irlantilaisen antifasismin historiasta, joka näyttää militantin antifasismin ja tasavaltalaisen nationalismin yhteyden. Irish Republican Armyn eli IRA:n jäsenet polttivat Mosleyn talon, Clonfert Palacen, Galwayn kreivikunnassa 1950-luvulla, vaikka IRA ei ollut antanut siihen virallista määräystä. Irlantilaisten nykyfasistien väitteet nationalismin vaalimisesta ovat äärimmäisen ristiriitaisia suhteessa irlantilaisen nationalismin todelliseen historiaan – kenties tämä on yksi syy, miksi irlantilainen fasismi tuo politiikkaansa ulkomailta.
Fasistien järjestäytyminen jatkui Irlannissa toisen maailmansodan päätyttyä suurimmaksi osaksi huonolla menestyksellä. AFA Ireland muodostettiin vuonna 1991, vaikka fasistien toiminta Irlannissa olikin vähäistä 1980- ja 1990-luvuilla. 1980-luvulla Lontoossa asuneet irlantilaiset antifasistit saivat kokemusta militantista antifasismista Red Action -ryhmässä, minkä he toivat palatessaan mukanaan Irlantiin. Huomionarvoista AFA Irelandin toiminnassa on, että kuten Red Action, myös se alkoi järjestäytyä työväenluokkaisissa yhteisöissä. AFA Ireland keskittyi myös toimintaan jalkapallokannattajien keskuudessa. Vuonna 2012 AFA Ireland julkaisemassa kirjassa “Undertones: Anti-fascism and the far-right in Ireland 1945-2012” AFA:n tavoitteet käyvät selkeästi ilmi: “AFA uskoi, että oli elintärkeää tukea edistyksellisiä näkemyksiä rasismiin liittyen kaikkialla, missä AFA:lla oli vaikutusvaltaa. Tekemällä näkemyksemme selväksi veimme jalansijaa heiltä, joiden tavoitteena oli levittää taantumuksellisia ajatuksia samoissa yhteisöissä.”
AFA Irelandin työ fasistien järjestäytymisen estämiseksi on ollut erinomaista, sanoo Peader, ja mainitsee esimerkkinä kuinka Pegidan yritys (Stephen Yaxley-Lennonin, eli Tommy Robinsonin, avulla) muodostaa ryhmä Irlantiin tukahdutettiin. Äärioikeistolaista mielenosoitusta oli suunniteltu Dubliniin ryhmän toiminnan aloittamiseksi, mutta sen järjestäjät kohtasivat huomattavaa vastustusta, kun tuhannet antifasistit ja antirasistit kokoontuivat kaduilla. Joukko antifasisteja myös kohtasi rasistien ja islamofobien kanssa ja juoksutti näitä pitkin Dublinin katuja. Myös itä-eurooppalaisia rasisteja, jotka olivat tuoneet äärioikeistolaisen politiikan mukanaan kotimaistaan, pyrki järjestäytyämään Irlannissa 2010-luvulla. He olivat myös osallistuneet Pegidaan järjestäytymisyritykseen, mutta koska yritys epäonnistui täysin, he menettivät kiinnostuksensa työskennellä yhdessä irlantilaisen äärioikeiston kanssa.
Koalitioita ja yhteisöjä: antirasismi antifasismina
AFA Irelandin ja muiden antifasistien tekemästä työstä huolimatta äärioikeisto on ollut nousussa viime vuosina. Vuoden 2018 jälkeen ympäri Irlantia on tuhopoltettu noin 30 rakennusta, jotka ovat käytössä tai joita on suunniteltu tai huhuttu käytettäväksi turvapaikanhakijoiden majoituksena. Suurin osa tuhopoltoista on tehty 2023 ja 2024. Koronapandemian alkaessa vuonna 2020 fasistit ryhtyivät ryömimään koloistaan vastustaakseen koronarajoituksia ja levittääkseen rokotteiden vastaista disinformaatiota. Kuitenkin pohjatyö, joka on mahdollistanut äärioikeiston nousun, on tehty jo vuosia sitten. Esimerkkinä tapahtumasta, joka edesauttoi äärioikeistolle otollisten olosuhteiden syntymistä, Peadar mainitsee vuoden 2004 kansanäänestyksen syntymässä saatavasta kansalaisuudesta, jossa muutettiin kansalaisuuden saamisen kriteerejä. Ennen vuotta 2004 kaikki Irlannissa syntyneet lapset saivat automaattisesti Irlannin kansalaisuuden, mutta kansanäänestyksen seurauksena Irlannissa syntyminen ei enää riittänyt kansalaisuuteen automaattisesti. Tämä edisti maahanmuuttajien rodullistamista, sanoo Peadar. Lapset voitiin mieltää “ei-irlantilaisiksi” vaikka he olisivat syntyneet ja kasvaneet Irlannissa, mikäli heillä ei ollut irlantilaisia – valkoisia – vanhempia. Peadar huomauttaa että aktiivisesti rasistinen yhteiskunta luo ihanteelliset olosuhteet fasismin kasvulle. Antifasistisen työn on siis viime kädessä oltava antirasistista työtä.
Tämän vuoksi järjestöt kuten CATU ja Le Chéile ovat hyvin tärkeitä, Peadar toteaa. CATU, Community Action Tenants Union , on koko Irlannin kattava liitto vuokralaisille ja asunnonomistajille. Se on liitto, joka puolustaa yhteisöä ja taistelee paremman asuntopolitiikan puolesta suoralla ja kollektiivisella toiminnalla. Le Chéile (suomeksi “yhdessä”) taas on erilaisten ryhmien ja yksilöiden muodostama koalitio, joka vastustaa äärioikeiston nousua. Le Chéile pyrkii rakentamaan liikkeen, joka perustuu solidaarisuuteen, sosiaaliseen ja taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen sekä työväenluokan yhtenäisyyteen. Tämän artikkelin kirjoitushetkellä Le Chéile koostuu 100 järjestöstä ympäri Irlantia. CATU:n ja Le Chéilen voidaan nähdä jatkavan AFA Irelandin perinnettä työväenluokkaisissa yhteisöissä järjestäytymisestä ja vankkojen liikkeiden rakentamisesta, jotka tarjoavat ihmisille vision ja väylän rakentaa parempaa, oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa.
Aloitimme keskustelun huomioimalla irlantilaisen fasismin ja antifasismin kansainväliset suuntautumiset. Tämänhetkinen irlantilainen antifasismi näkyy vahvasti antisionismina, joka on Peadarin mukaan juurtunut syvälle irlantilaiseen yhteiskuntaan. “Antisionismi on antirasismin muoto”, Peadar sanoo, “ei ole mahdollista tukea Palestiinaa ja olla pitämättä arabeista.” Antisionismi ja Israelin asuttajakolonialistisen apartheid-valtion vastustaminen on linjassa irlantilaisen antifasismin kanssa, joka juontaa juurensa irlantilaisiin vapaaehtoisiin Espanjassa. Irlantilaisten ja palestiinalaisten jakaessa monia samankaltaisia kokemuksia kolonialistisesta sorrosta ja väkivallasta antisionismi myös resonoi tasavaltalaisen nationalismin kanssa: sitä pohjustaa ajatusta jaetusta kamppailusta. Ruohonjuuritason lähestymistapa, kollektiivinen toiminta ja antikolonialistinen nationalismi voidaan nähdä irlantilaisen antifasismin keskeisinä rakennuspaloina, ja nämä elementit näkyvät myös Palestiinan solidaarisuusliikkeessä. Tällä hetkellä on merkittävää, että kaikki irlantilaisen ruohonjuuuritason yhteiskunnna osa-alueet ovat omaksuneet antisionismin, kuten Peadar toteaa. Tämä on selvää lukuisista erilaisista solidaarisuusaktioista, joita on ollut joka puolella Irlantia. Vaikka mielenosoitusmarssit ovat vain yksi esimerkki solidaarisuustoiminnasta, suurimpien Palestiinan solidaarisuusmielenosoitusten osallistujamäärät ovat olleet kymmenissä tuhansissa, osallistujia matkustaen paikalle ympäri maata – mikä on hyvin erilainen kuva Irlannista kuin minkä marraskuun 2023 mellakka Dublinissa maalaa.