Tämä artikkeli on alunperin julkaistu kaksiosaisena Kapinatyöläinen-lehden numeroissa 53 (1/2019) ja 54 (2/2019). Tekstiin on tehty pieniä korjauksia sekä lisätty alkuperäisestä jutusta poisjäänyt alaviite.

Viime vuosina suomalainen natsimusiikkialakulttuuri on kasvanut merkittävästi ja vakiinnuttanut asemaansa osana äärioikeiston alakulttuurista kenttää. Siihen kuuluu lukuisten yhtyeiden lisäksi laaja infrastruktuuri, joka koostuu salaisista keikkapaikoista, levymerkeistä ja jälleenmyyjistä sekä erilaisista mediaprojekteista, kuten blogeista, podcasteista ja pienlehdistä. Vaikka kyse on yhä melko pienen piirin toiminnasta, on siinä nähtävissä selvää pyrkimystä kasvuun. Tämän katsauksen on tarkoitus antaa lukijalle kuva tämän päivän suomalaisesta natsimusiikkialakulttuurista ja siihen kohdistuvasta antifasistisesta vastarinnasta.

Juuret 90-luvun natsiskiniliikkeessä

Etäinen vertailukohta nykytilanteeseen löytyy 90-luvulta, jolloin natsiskiniliike nosti ensimmäistä kertaa kaljuksi ajeltua päätään lama-Suomessa. Vaikka yhtäläisyyksiäkin on, eroaa nykyinen skene kuitenkin monin tavoin edeltäjästään. Suomalainen 90-luvun katutason uusfasistiliike oli pääasiassa työväenluokkaisten nuorten – jopa teini-ikäisten – natsiskinien varassa, ja natsimusiikkialakulttuuri sen mukaista. Liikehdintä kuihtui 2000-luvun alkuun tultaessa omaan mahdottomuuteensa. Natsiskineillä oli keskinäisiä riitoja, ja osa liikkeen toimijoista alkoi keskittyä tavalliseen perhe- ja työelämään, toisten taas vajotessa yhä syvemmälle päihteiden ja rikollisuuden (ala)maailmaan. Tämän myötä 2000-luvun alun natsimusiikkialakulttuurista ja natsiskiniliikkeestä on melko vähän tietoa, mutta ainakin keikkoja järjestettiin säännöllisesti muutamia kertoja vuodessa muun muassa Helsingissä, Vantaalla, Turussa, Kotkassa, Kouvolassa, Tampereella ja Orivedellä. Huomionarvoista on, että natsiskinit saivat keikoilleen isojakin kansainvälisiä nimiä esimerkiksi Ruotsista, Englannista ja Yhdysvalloista, mikä kertoo hyvistä verkostoista ja toimivasta DIY-kulttuurista. Kerhotiloille jämähtäminen ja alakulttuuriin keskittyminen kertoo toisaalta myös silloisen uusfasistiliikkeen ideologisesta ja organisatorisesta heikkoudesta, eivätkä sen harvat ideologit – kuten Kimmo Tapio Linna ja Rami Leskinen – saaneet natsiskiniliikettä motivoitua todelliseen poliittiseen järjestäytymiseen. Tuolloin ei myöskään ollut Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen (PVL) kaltaista järjestäytynyttä katutason liikettä, joka olisi voinut hyödyntää äärioikeistolaisia alakulttuureja rekrytointipohjanaan. Luupäät jäivät oman onnensa nojaan ilman selkeää suuntaa.

Kerhotiloja ja kulttuuritaistelua

Natsiskinialakulttuurilla oli kuitenkin kauaskantoisia seurauksia, sillä monet uusnatsijärjestö PVL:n keskeiset jäsenet ovat tulleet toimintaan mukaan natsiskiniliikkeen kautta. Osa heistä on soittanut RAC-yhtyeissä (Rock Against Communism) jo ennen liittymistään PVL:ään. Natsiaktivismin rinnalla he ovat yleensä jatkaneet yhtyeissä soittamista ja näkevät sen osana poliittista toimintaa, kuten he usein haastatteluissa painottavat. Heille natsibändissä soittaminen on merkittävä osa metapoliittista vaikuttamista ja osallistumista “kulttuuritaisteluun”.

Äärioikeistolaisista ideoista ja identiteettipolitiikasta kiinnostuneille nuorille RAC-musiikki ja natsiskinialakulttuuri ovat usein ensikosketus fasistiliikkeeseen. Alakulttuurisen “me vastaan muut” -yhteishengen luoma toveruuden ilmapiiri, RAC-musiikin välittämä iskulausetason ideologinen propaganda ja natsiskinijengien suora poliittinen toiminta (kuten katuväkivalta, mielenosoitukset ja poliittinen vandalismi) tarjoavat itseään etsiville nuorille vertaisryhmän, jota ilman he tuskin lähtisivät toimintaan mukaan.

Vahva uusnatsi- ja uusfasistiliike tarvitseekin aina rinnalleen vahvan alakulttuurin, joka toimii sekä sisäänheittokanavana että tarjoaa liikkeelle sosiaalisen ja kulttuurisen ympäristön, jossa se voi luoda ja uusintaa itseään. RAC-keikoilla kohtaavat niin 90-luvun natsiskiniliikkeen veteraanit kuin uuden polven kuulapäät. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että varsinaisten teininatsiskinien määrä on vähentynyt merkittävästi, johtuen oletettavasti “kerhojen” ukkoutumisesta, sekä mahdollisesti alaikäisten mukaanottamisen tuomista käytännön ongelmista, kuten median, lasten vanhempien, koulujen ja nuorisotyön kiinnostuksen heräämisestä, sekä nuorten humalaisten natsiskinien örveltämisestä.

Koska monet PVL:n keskeiset jäsenet ovat aktiivisesti mukana natsimusiikkialakulttuurissa, on järjestöllä hyvät suhteet “boneheadeihin” eli RAC-musiikkia kuunteleviin natsiskineihin. Suomessa vaikuttavia aktiivisia natsiskinijärjestöjä ovat Blood & Honour (B&H), Crew 38 ja Helsinki Skins. Näistä tunnetuin on jo 2000-luvun alusta Suomessa toiminut Blood & Honour, jolla on osastot (“kerhot”) Orivedellä, Jyväskylässä, Tampereella ja Helsingissä. Näiden osastojen yhteydessä ovat toimineet myös omat “salaiset” keikkatilat. Oriveden pitkäaikaisista tiloista tiettävästi luovuttiin samoihin aikoihin kun Tampereen B&H ja Jyväskylän Crew 38 alkoivat aktivoitua vuonna 2015. Syksystä 2015 toimineella Crew 38:n Ukkometso-kerhotilalla on järjestetty kymmenkunta natsikeikkaa ja se jakaa saman kerhotilan Jyväskylän B&H:n kanssa. 90-luvulta asti toiminut Helsinki Skins on järjestänyt yhdessä B&H:n kanssa useita pääkaupunkiseudun RAC-keikkoja ja sitä pidetään yleisesti bonehead-kerhona. Turussa ei tiettävästi ole aktiivista Blood & Honourin osastoa, mutta kaupungin natsiskiniliikkeellä on pitkät perinteet ja Turun ympäristössä on järjestetty 2010-luvulla harvakseltaan RAC-keikkoja esimerkiksi PVL:ään liittyvien alakulttuuriprojektien, kuten Mustan sydämen (2010-2016) ja Ukonvasaman (2015-), toimesta.

Support Eppu! -tukikeikka 7.10.2016. Tukikeikka PVL-aktiivi Jesse Oskari Eppu Torniaiselle.

Natsimusiikkialakulttuurin nosteesta kertoo, että tällä hetkellä Suomessa on ainakin yksitoista aktiivisesti keikkailevaa RAC-yhtyettä ja aikavälillä 2014-2018 järjestettiin keskimäärin kymmenkunta salaista natsikeikkaa vuodessa, yleensä natsiskinien omilla kerhotiloilla. Näihin lukeutui perinteisten RAC-keikkojen lisäksi useita NSBM-keikkoja (National Socialist Black Metal) sekä RAC- ja NSBM -bändien yhteiskeikkoja. Huippuvuonna 2016 salakeikkojen (sisältäen kerhotila- ja muut salaiset keikat esimerkiksi vuokratuissa yksityistiloissa) määrä kipusi lähelle kahtakymmentä. Arviolta puolet salakeikoista pidettiin pääkaupunkiseudulla ja loput Tampereella, Jyväskylässä ja Turussa ja näiden lähikunnissa. Lisäksi oli yksittäisiä keikkoja esim. Lahdessa, Orivedellä ja Lappeenrannassa. Tämän lisäksi tulevat vielä julkiset keikat natseille myötämielisissä ravintoloissa, sekä Kuopion Apocalyptic Ritesin kaltaiset isommat viikonloppufestarit. Samalla aikavälillä 2014-2018 julkaistiin kymmeniä natsilevyjä, lähes kaikki yhtyeiden ja alakulttuurin toimijoiden omien levymerkkien kautta. Kotimaan keikkojen lisäksi jotkin RAC-yhtyeet, kuten Mistreat, Sniper, Civic Duty ja Marder, kiertävät säännöllisesti ulkomaiden bonehead-keikoilla, pääasiassa Baltian maissa ja Saksassa. Natsiskinimusiikin dinosaurus, vuonna 1988 perustettu kouvolalainen Mistreat, lienee soittanut Yhdysvaltojen lisäksi lähes jokaisessa Euroopan valtiossa. Helsingin PVL-aktiivien Janne Moilasen ja Aleksi Kyrönperän yhtye Marder taas on esiintynyt hämärien kerhotilakeikkojen lisäksi Saksassa 11.-12.5.2018 järjestetyn, eurooppalaista äärioikeistoa koonneen korkean profiilin [RE]generation Europa -konferenssin virallisella jatkoklubilla, mikä kertonee jotain RAC:n valtavirtaistumisesta ja äärioikeiston kansainvälisistä verkostoista.

Natsipiirien ulkopuolella tämän hetken tunnetuin RAC-muusikko lienee Civic Dutyn laulaja / basisti Jesse Eppu Oskari Torniainen. Pitkäaikainen PVL-aktiivi ja Helsingin toisen PVL-ryhmän ryhmänjohtaja Torniainen nousi otsikoihin, kun hän syyskuussa 2016 pahoinpiteli antifasisti Jimi Karttusen PVL:n mielenosoituksen yhteydessä. Karttunen kuoli kotiuttamista seuranneena päivänä aivoverenvuotoon, minkä katsottiin olevan seurausta pahoinpitelystä. Torniainen tuomittiin hovioikeudessa törkeästä pahoinpitelystä kahden vuoden ja kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen, jonka suorittamisen hän aloitti vuoden 2018 alussa.

Juliste 20.4.2019 salaiselta natsikeikalta. Alkuperäisessä line-upissa Sielunvihollisen lisäksi NSBM-yhtyeet Der Sturmer, Norrhem ja Reidh. Samana päivänä tuli kuluneeksi 130 vuotta Adolf Hitlerin syntymästä.

Natsiskinien väkivaltaisen ja arvaamattoman maineen, RAC-musiikin yksiselitteisen poliittisen luonteen, keikkojen kohtaaman yleisen vastustuksen sekä antifasistien pitkäjänteisen työn vuoksi natsiskinit ovat jo 90-luvulta alkaen joutuneet turvautumaan omiin salaisiin kerhotiloihin ja harvoihin myötämielisiin ravintoloihin, joiden kanssa yhteistyö ei yleensä ole ollut kovin pitkäikäistä. Isoissa kaupungeissa tämä on pitkälti pakottanut RAC-keikat maan alle, treenikämpille ja kerhotiloille kaupungin laitojen teollisuusalueille kauaksi keskustoista, mikä on ennestään marginalisoinut natsimusiikkialakulttuuria. Joissain tapauksissa tärkeät keikat ja isommat festivaalit on siirretty jopa maaseudulle keikkojen peruuntumisen pelossa. Sen sijaan pienillä ja keskisuurilla paikkakunnilla, joissa antifasistinen järjestäytyminen on vähäistä (kuten Kouvolassa, Orivedellä ja Vaasassa*), natsit ovat usein onnistuneet pitämään kerhotilojaan aivan ydinkeskustassa ja niiden olemassaoloa ei ole samalla tavoin salailtu. Poliisin suhtautuminen on yleensä ollut vaihtelevaa: välillä keikkapaikan omistajia on kuumotettu ja keikoille osallistujia kuvattu, toisinaan on ilmeisesti vain käyty toteamassa että “pojat on poikia”.

Suomessa poliisi vaikuttaa olevan kiinnostunut lähinnä järjestyshäiriöistä ja natsiskinien suhteesta järjestäytyneeseen rikollisuuteen (kuten prosenttijengeihin), ei niinkään tapahtumien poliittisesta luonteesta. Toisinaan poliisi on myös vähätellyt natsikeikkojen ja kerhotilojen poliittista merkitystä juuri tästä lain ja järjestyksen näkökulmasta käsin, mikä onkin heille tyypillinen suhtautuminen yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Tässä suhteessa Suomen poliisi poikkeaa huomattavasti monista eurooppalaisista kollegoistaan, joiden suhtautuminen on tiukempi maiden “vihapuhelakien”, uusnatsiväkivallan ja toisen maailmansodan perintönä tulevan fasismin tuomitsevan konsensuksen vuoksi. Toki näissä maissa poliisi on yleensä vähintään yhtä kiinnostunut äärivasemmistosta ja ekstremisti- ja terroristilakeja käytetään myös radikaaleja antifasisteja vastaan ja valtion vahvistamiseen.

Kansallismielisen radikaalirockin ja militantin black metalin yhteistyö

Aivan viime vuosina on Suomessa todistettu varsin erikoista ilmiötä, kun aiemmin erillään olleet NSBM- ja RAC-skene ovat lähentyneet toisiaan. Tähän on monta syytä, joista olennaisin on jo aiemmin fasismin, rasismin ja islamofobian kanssa flirttailleen suomalaisen black metal -alakulttuurin tiettyjen toimijoiden politisoituminen ja siirtyminen äärioikealle osana yleistä Euroopan oikeistopopulismin ja fasismin nousua. Kansallisvaltioiden rajojen kriisiytyminen siirtolaisten liikkeiden myötä syksyllä 2015 ja Perussuomalaisten vaalimenestys saman vuoden huhtikuussa johtivat äärioikeiston katu- ja nettiaktivismin räjähdysmäiseen kasvuun (PVL, Soldiers of Odin, Rajat kiinni!, MV-lehti ja muut valemediat, Hommaforum ja niin edelleen). Ilmiölle luonnollisesti valmisti maaperää jo vuosikymmenen verran jatkuvasti voimistunut “maahanmuuttokriittinen” rummutus niin politiikassa kuin valtamediassa. Tämän myötä rasististen asenteiden sosiaalinen hyväksyttävyys on yleistynyt huolestuttavissa määrin.

Yhteisen ideologian ja politisoivan ilmapiirin lisäksi oma osansa on varmasti ollut myös internetin tuottamalla ja Facebookin algoritmien vauhdittamalla alakulttuurien murroksella, joka mahdollistaa alakulttuurien omaksumisen varsin nopeasti, kun ne eivät ole enää pienen piirin salaseuroja. Metallimusiikkiyhteisöllä on ollut käsissään toki jo kauan vyyhti erilaisista rasistisista ennakkoasenteista, joita ei kollektiivisella tasolla ole käsitelty konfliktien välttelyn ja suvaitsemattomuutta suvaitsevien perusliberaalien sananvapauskäsitysten vuoksi. Niin kauan kuin ei ole aukottomasti ja ehdottoman selvästi todistettavissa, että bändi on natsistinen, löytyy sen ilmaisunvapaudelle yleensä puolustelijoita ja ymmärtäjiä.

Suomen natsimusiikin kenttä on kasvustaan huolimatta pieni. Sen keskeiset toimijat tekevät yhteistyötä yli maakunta- ja genrerajojen, ja ovat samaa kaveripiiriä pitkältä ajalta. Alakulttuureihin osallistuvien kohonnut keski-ikä ja varsinkin black metalin valtavirtaistuminen on tehnyt toiminnasta vähemmän suljettua ja alakulttuuristen identiteettien ympärillä pyörivää, raottaen ovea myös sisäpiiriin kuulumattomille . Nykyään natsihevareita ja boneheadeja voikin nähdä sulassa sovussa toistensa keikoilla hailaamassa, mikä on osaltaan laajentanut natsimusiikkialakulttuurin verkostoja. Kehityskulku näkyy myös musiikin jakelussa. Natsimyönteiset black metal -distrot myyvät NSBM:n ohella muutakin natsimusiikkia, kuten RAC:ia, hatecorea, fasistista neofolkia, white power -industrialia tai vaikka Kolmannen valtakunnan marssilauluja. Samalla liikkuvat myös pienlehdet, poliittiset lentolehtiset, keikkamainokset ja oheistuotteet. Suomessa merkittävissä määrin natsimusiikkia julkaisevia tai välittäviä levymerkkejä ja distroja ovat muun muassa Breath of Pestilence, Filth and Violence, Northern Heritage/Freak Animal Records, Bestial Burst, Militant Underground, Werewolf Records, Out of the Dungeon, Primitive Reaction sekä uusnatsien RAC-painotteinen Europa Erwache Productions. Kivijalkaliikkeistä natsimusiikkia ja muuta sälää myyvät erityisesti Mikko Aspan Sarvilevyt (Lahti) ja Sami Tenetzin KVLT Shop (Helsinki). Lisäksi levykauppaketju Levykauppa Äx ja black metaliin keskittyvä Saturnal Records myyvät jonkin verran natsimusiikkia ja oheistuotteita muun musiikkibisneksen ohessa. Levykauppa Äx poisti vuonna 2016 natsilevyjä myynnistä asiasta syntyneen mediakohun vuoksi, mutta alkoi myydä samoja sisältöjä pian uudelleen.

NSBM-, RAC- ja white power industrial -alakulttuurin lähentymisen voisi väittää alkaneen NSBM:n suunnalta. Merkittävät symboliset rajanylitykset ovat tapahtuneet sen keskeisten toimijoiden laajennettua musiikillista repertuaariaan. Esimerkkeinä tästä ovat antisemitistisen ja islamofobisen black metal -yhtye Clandestine Blazen Aspan vuonna 2006 perustama Suomen toimeliain RAC-yhtye Vapaudenristi, sekä Suomen tunnetuimman NSBM-yhtyeen Goatmoonin johtohahmo Jaakko Lähteen asettuminen PVL-jäseniä sisältävän, hardcore-pohjaista RAC:ia soittavan Marderin rumpupallille. Ride for Revengen kollaboraatio Bizarre Uproarin kanssa tai yhteiskeikka Vapaudenristin kanssa voitaneen myös laskea samaan osastoon.

Varsinainen RAC-musiikin uusi tuleminen ja alakulttuurinen pöhinä alkoi Suomessa vasta 2010-luvun taitteessa. Niinpä jo 2000-luvun alusta lähtien natsimusiikkialakulttuurissa toimineet kotimaiset black metal -yhtyeet (kuten Goatmoon, Hammer, Satanic Warmaster ja folk metal-yhtye Stormheit) ovat olleet selkeä samaistumiskohde ja potentiaalinen yhteistyötaho nuorille natsiskineille. Moni RAC-yhtyeessä soittava mainitseekin haastatteluissa kuuntelevansa RAC:in lisäksi sujuvasti NSBM:ää, neofolkia sekä martial- ja white power -industrialia. Samanlaista poliittisesti virittynyttä kaikkiruokaisuutta on muusikkojen ja aktiivisten alakulttuuritoimijoiden lisäksi havaittavissa myös natsikeikoilla kävijöissä ja muissa natsimusiikin kuluttajissa. Vanhoja natsiskinejä lukuunottamatta harva on samalla tavalla genre- ja alakulttuuriuskollinen kuin esimerkiksi 90-luvulla.

PVL:n ja NSBM-skenen lisäksi natsiskinialakulttuuri on saanut kädenojennuksen yllättävältä taholta, kun Suomen Sisua lähellä olevien pukufasistien traditionalistinen Sarastus-nettilehti on buukannut RAC-yhtyeitä järjestämilleen itsenäisyyspäivän 612-marssin jatkoklubien natsikeikoille vuosina 2017 ja 2018. Yleensä Sarastuksen kaltaiset uusfasistiset toimijat, kuten yhdysvaltalainen American Renaissance, suosivat tapahtumissaan pääasiassa osallistujien keskiluokkaiseen makuun sopivia ja kultivoituneempia uusfasistisia neofolk-artisteja. Suomen pienestä neofolk-skenestä ja 612-tapahtuman massaluonteesta johtuen on käytännön syistä kuitenkin tyydytty pääasiassa työväenluokkaisten natsiskinien suosimaan karkeaan “luupäämusiikkiin”. Tämän kompromissin hinta on tahra Sarastuksen imagossa, järjestön pyrkiessä muodostamaan fasistiliikkeen kulttuurisen ja intellektuaalisen etujoukon, joka olisi ainakin muodollisesti irrallaan rahvaanomaisen duunari-äärioikeiston massoista ja ennen kaikkea näihin yleisesti liitetyistä negatiivisista natsiskini-junttirasisti -mielikuvista.

Melumusiikki, crossover ja liukumat kohti äärioikeistoa

Oma lukunsa on suomalaisen noise-, industrial- ja power-electronics -skenen joidenkin toimijoiden äärioikeistosympatiat sekä melko yleisesti hyväksytty flirttailu natsistisen, fasistisen, rasistisen ja misogynistisen kuvaston kanssa osana alakulttuuriin kuuluvaa transgressiivisuutta, äärimmäisyyksien hakemista ja nihilismiä. Monet alakulttuurin keskeiset toimijat tekevät suoraa yhteistyötä RAC- ja NSBM-skenen kanssa esimerkiksi yhteislevytysten, levymyynnin ja keikkojen muodossa. Malliesimerkkeinä tällaisista crossover-toimijoista ovat suomalaisen industrial-skenen keskeiset tekijämiehet Pasi Markkula (Bizarre Uproar, Xenophobic Ejaculation) ja Mikko Aspa (Grunt, Pain Nail ja niin edelleen). Molemmat ovat olleet aktiivisia toimijoita jo 90-luvulta ja heidän pitkäaikainen panoksensa noise- ja industrial-alakulttuuriin yhdessä heidän natsisympatioidensa kanssa määrittelee paljolti suomalaisen marginaalisen metelimusiikin suuntaa ja kulttuurista ilmapiiriä. Erikseen voidaan mainita myös turkulainen pitkän linjan noise/power electronics -artisti ja alakulttuurin puuhamies Pekka Perä-Takala (Sick Seed, SSRI, Gelsomina ja niin edelleen), jonka 21.12.2015 suorittama PVL:n tukijäsenyysmaksu paljastui laajan tietovuodon yhteydessä 2017, jolloin PVL:n Kadulle.com -sivuston hakkeroidut tilaustiedot vuotivat julkisuuteen. Pekka Siitoimen legendan, uusfasismin ja marginaalimusiikin ympärillä pyörivän Vesa Iitin Mesikämmen-blogin haastattelussa 21.1.2013 Perä-Takala mainitsee sympatiansa uusfasistien kolmannelle positiolle.

Vapaudenristi Kannonkosken natsifestareilla 20.9.2014.

Yksittäisten puuhamiesten (sillä he ovat lähes aina miehiä) ja muusikkojen lisäksi erityismaininnan metelimusiikkin kentällä ansaitsee natsimusiikkialakulttuurien yhteistyötä edistävä, Vantaan Hakintien konttialueella noise- ja industrial -skenen keikkapaikkana vuodesta 2014 toiminut Obscurex Kontti. Kyseisen työmaaparakin vakio-ohjelmaan kuuluvat tavallisten metelimusiikki-iltamien ja epäpoliittisia ja äärioikeistolaisia yhtyeitä sekoittavien keikkojen lisäksi yksiselitteiset natsikeikat, joissa toisinaan white power -industrial-yhtyeiden rinnalla soittavat niin RAC- kuin NSBM-bänditkin.

Kuvaavaa jo aiemmin mainitulle genrerajat ylittävälle pienen piirin yhteistyölle on sekin, että vuonna 2011 rinnakkain ilmestyneiden suomalaista black metal-alakulttuuria kuvaavan Loputon Gehennan liekki -dokumentin ja noise- ja industrial-skeneä esittelevän Romua, ruisketta ja rutinaa -dokumentin tekijä on NSBM-yhtye Goatmoonin livebasistinakin 2008-2012 toiminut black metal- ja noise/ambient-muusikkko Sami Kettunen (Ride for Revenge, Uskonrauha, Will Over Matter ja niin edelleen). Suuri osa dokumenteissa haastatelluista natsimusiikkialakulttuurin keskeisistä nimistä (kuten Mikko Aspa, Jaakko Lähde, Pasi Markkula, Lauri Penttilä ja niin edelleen) on Kettusen (ja toistensa) yhteistyökumppaneita ja tuttuja jo vuosien takaa.

Natsikeikat vastatuulessa

Julkiset natsikeikat ovat luonnollisesti kohdanneet vastustusta antifasistien taholta. Tavallisinta on natsikeikan julkituominen, keikan poliittisen luonteen osoittaminen ja pyrkimys saada näin keikkapaikkaa painostamalla keikka peruttua. Pääasiassa nämä kampanjat kohdistuvat NSBM-bändeihin sekä muun muassa islamofobisiin ja rasistisiin black metal -yhtyeisiin ja näiden kanssa yhteistyötä tekeviin tahoihin, RAC-yhtyeiden soittaessa nykyään lähinnä kerhotiloillaan. Tavallisille klubeille ja baareille pelkkä huono julkisuus on usein riittänyt syyksi keikkojen perumiseen. Suuremmissa kaupungeissa black metal -yhtyeet jakavat usein pienet ja keskisuuret keikkapaikat punkbändien ja näitä lähellä olevien vasemmistolaisten alakulttuurien kanssa, jotka reagoivat yleensä herkästi natseiluun ja tyypillisesti uhkaavat boikotilla, jos äärioikeistolaiset bändit päästetään soittamaan.

Vaikka natsit – etupäässä NSBM-skene ja sen sympatisoijat – yrittävät yleensä julkisuudessa kiistää musiikkinsa poliittisen ulottuvuuden, on tämä pelkkää sumutusta, jonka pyrkimys on legitimoida natsimusiikkialakulttuuria ja marginalisoida antifasismia. Perinteinen tapa on vedota sananvapauteen ja alakulttuuriin olennaisesti kuuluvaan transgressiiviseen provokaatioon. Lisäksi hyödynnetään äärioikeistolle tyypillistä uuspuhetta “loukkaantujista”, “suvaitsemattomista suvaitsevaisista”, “antifasisteista todellisina fasisteina” ja niin edelleen. Natsikeikkojen vastustaminen sälytetään vain pienen vasemmistolaisen marginaalin poliittisesti motivoituneeksi ajojahdiksi tai alakulttuuria ymmärtämättömien “kukkahattutätien” kauhisteluksi. Yhtäaikaisesti tämän uhriutumisen kanssa on tietysti pyrittävä esiintymään voittoisina ja uhmakkaina metallisotureina, joille antifasistit eivät voi mitään. Tosiasiassa myös NSBM-bändien julkinen tila on kaventunut 2000-luvun alkuvuosista, mikä on pakottanut yhtyeet keskustan rokkibaareista natsiskinien kerhotiloille, lähiöiden pitserioihin ja konkurssikypsiin juottoloihin sekä kauas maaseudulle. Samalla on kuitenkin ikävä kyllä nähty myös kasvua siellä, missä epäpoliittinen black metal, musiikkibisnes ja natsimusiikkialakulttuuri risteävät.

Natseja hyysäävät keikkapaikat ja tapahtumajärjestäjät osana ongelmaa

Suomen viime vuosien poliittisen ilmapiirin negatiivinen muutos fasistisia asenteita aiempaa ymmärtävämmäksi on nähtävissä musiikkialakulttuurissa. Yksittäisiä keikkajärjestäjiä, keikkapaikkojen omistajia ja muita yhteistyötahoja on asettunut äärioikeistolaisten yhtyeiden puolelle, yleensä joko poliittisista, sosiaalisista tai taloudellisista syistä. Tällä hetkellä merkittävimmät näistä ovat vuosittaiset black metal -festivaalit Steelfest ja Turku Saatanalle sekä vuodesta 2017 alkaen äärioikeiston luottokeikkapaikaksi muodostunut Bar Rock Bear.

Hyvinkään kaupungin omistamassa Hyvinkään Villatehtaan kiinteistössä Steel LS Oy:n vuodesta 2012 alkaen järjestämä Steelfest on Suomen suurin black metal -festivaali. Toukokuun puolivälissä järjestetyn kaksipäiväisen festivaalin kävijämäärä on noin 3000 henkeä, joista hieman yli puolet tulee ulkomailta. Steelfestin lisäksi on saman porukan toimesta vuodesta 2016 järjestetty marraskuussa kaksipäiväistä Steelchaos-festivaalia Helsingin Nosturissa. Steelfesteillä on esiintynyt useita tunnettuja eurooppalaisia NSBM-yhtyeitä, kuten Kroda, Peste Noire, Baise Ma Hache, Nokturnal Mortum, Temnozor ja Graveland. Kotimaisista NSBM-yhtyeistä mainittakoon erikseen Goatmoon, joka on esiintynyt tapahtumassa peräti kolme kertaa (2013, 2014, 2016). Samoin Steelchaoksessa on esiintynyt useita äärioikeistolaisia ja natsikytköksiä omaavia yhtyeitä, kuten Deströyer 666, Marduk, Morgal, Armour ja Bizarre Uproar. Koska Steelfest on hyvinkääläisille yrityksille hyvä tulonlähde, ei sen sisältöön ole haluttu puuttua lukuisista valituksista huolimatta. Tämä kaupungin, muiden yhteistyötahojen ja tapahtuman järjestäjien välinpitämättömyys koskee paitsi ilmiselviä äärioikeistolaisia bändejä, myös esiintyjien ja yleisön natsitervehdyksiä, natsisymboleita ja muita natsimusiikkialakultturin tunnuksia sekä natsimusiikin ja oheistuotteiden kauppaamista. Tänä keväänä 17.-18.5.2019 Steelfesteillä esiintyy kolme tunnettua pitkän linjan NSBM-yhtyettä: ukrainalainen Kroda, ranskalainen Seigneur Voland ja brasilialainen Evil, sekä liuta NSBM-skeneen kytköksissä olevia yhtyeitä.

Juliste Tampereen Blood & Honourin vuonna 2018 järjestämältä keikalta.

Metallihelvetti-kollektiivin vuodesta 2013 Turussa järjestämä kaksipäiväinen black metal -festivaali Turku Saatanalle on usein buukannut esiintyjiksi NSBM-bändejä sekä kyseisen alakulttuurin kanssa läheisesti toimivia black metal -yhtyeitä, kuten Satanic Warmaster, Warloghe, Necropole, Norrhem, Clandestine Blaze, Horna ja Morrigan. Festivaali on myös toistuvasti ottanut uusfasisti Sami Haaviston omistaman Horror Shop -yrityksen pitämään pöytää tapahtumaansa. Vuonna 2017 festivaalia edelsi pienimuotoinen kohu, kun kävi ilmi että tapahtumaan oli tulossa esiintymään muslimivastaisesta rasismista tunnettu Sielunvihollinen ja kreikkalaiseen Kultainen aamunkoitto -uusnatsipuolueeseen kytköksiä omaava NSBM-yhtye Naer Mataron. Yhtyeet peruttiin tuolloisen keikkapaikan eli Turun Gongin vaatimuksesta. Metallihelvetti järjesti kuitenkin näille yhteiskeikan natsisympatioista tunnettuun Vantaan Bar Rock Beariin 2.9.2017. Vuonna 2018 Turku Saatanalle -festivaali järjestettiin ravintola Kårenissa ja se piti järjestää siellä myös vuonna 2019, mutta Kåren irtisanoi Turku Saatanalle -festivaalin yhteistyösopimuksen kuukautta ennen festaria. Tapahtuma maltillisti kiinnityksiään vuonna 2019, joskin line-upissa oli yhä natsikytkösbändejä. Uusi keikkapaikka järjestyi pian Logomolta, mutta Horror Shopin osallistuminen tapahtumaan oli samalla peruttu. Samoin black metal -yhtye Wintermoon pudotettiin Turun yliopiston varsinaissuomalainen osakunta ry:n kerhotilalla järjestettäviltä etkoilta, johtuen oletettavasti bändin kytköksistä Sielunviholliseen.

Vantaan Ilolassa sijaitseva Veikko Juhani Bakkerin omistama Bar Rock Bear on vuodesta 2017 toiminut natsikeikkojen luottopaikkana. Baarissa on järjestetty 612-äärioikeistomarssin jatkotapahtumana toimineet RAC-keikat vuosina 2017 ja 2018. Näillä keikoilla ovat soittaneet RAC-yhtyeet Vapaudenristi, Pagan Skull, Civic Duty ja Sankar’hauta sekä fasistinen neofolk-yhtye Pyhä Kuolema. Pääosa Bar Rock Bearin natsikeikoista on silti ollut NSBM-yhtyeiden ja muiden äärioikeistolaisten, islamofobisten ja rasististen black metal -yhtyeiden keikkoja. Näitä yhtyeitä ovat olleet muun muassa Goatmoon, Nattfog, Sielunvihollinen, Norrhem, Necropole ja Naer Mataron. Bar Rock Bearin natsikeikat ovat antifasistien tiedotuskampanjoiden lisäksi saaneet vastaansa myös suoraa toimintaa. Vähän ennen Naer Mataronin ja Sielunvihollisen 2.9.2017 yhteiskeikkaa baarin vessat tukittiin laastilla. Lisäksi Bakkerin kaksi autoa poltettiin hänen kotipihaansa 4.12.2017 vastalauseena itsenäisyyspäivän keikalle. Kaikesta tästä huolimatta Bakker on esiintynyt uhmakkaana ja osoittanut tukensa natsibändeille. Ilmeisesti natsikeikat eivät kuitenkaan ole olleet mikään menestysresepti, vaan baari ilmoitti lopettavansa toimintansa 31.5.2019. Tilannetta kannattaa kuitenkin seurata, sillä paikan kohtalo on ollut vaakalaudalla ennenkin ja toisaalta Bakker on myös vihjannut uuden baarin perustamisesta muihin tiloihin. Mikäli näin käy, tulevat natsikeikat todennäköisesti siirtymään tähän uuteen baariin. (toim. huom. Bar Rock Bear avasi kesällä 2020 uudessa paikassa Vantaan Korsossa vietettyään hetken hiljaiseloa).

Bar Rock Bearin lisäksi on mainittava syksyllä 2018 toimintansa lopettanut Malmin ravintola Alem, jossa järjestettiin vuosina 2014-2018 seitsemän julkista natsikeikkaa, pääasiassa NSBM-keikkoja. Suomen tunnetuin NSBM-yhtye Goatmoon esiintyi lähes kaikilla Alemin natsikeikoilla ja ravintolalla tiedettiin olevan natsisympatioita, vaikka omistaja yrittikin esittää, että kyse olisi vain bisneksestä ja huonon talouden paikkaamisesta. Bar Rock Bearin tavoin myös Alem joutui antifasistien hampaisiin. Baarin natsikeikoista julkaistiin useita artikkeleita ja ainakin kerran yritys joutui myös suoran toiminnan kohteeksi, kun sen ikkunat töhrittiin natsikeikkaa edeltävänä yönä heinäkuussa 2015. Alem tarjosi mahdollisuuksia myös luovaan suoraan toimintaan – parsa-kananmuna-suolakurkkupitsoja tilattiin hetken aikaa ahkerasti paikallisille persuille.

Natsihevarien osittainen maallemuutto

Siinä missä boneheadien RAC-alakulttuuri pyörii sulavassa yhteistyössä järjestäytyneempien uusnatsien kanssa, natsihevarit eivät ole kovasta uhostaan huolimatta onnistuneet hankkimaan pysyviä omia keikkatiloja. Tämä johtuu arvatenkin synergiaetujen puutteesta: harvojen NSBM-keikkojen vuoksi ei ole taloudellisesti järkevää vuokrata pysyviä tiloja, koska ne olisivat pääasiassa tyhjillään, toisin kuin natsiskinien kerhot, joilla yleensä on musiikin lisäksi muutakin toimintaa (lue: ryyppäystä, huumeidenkäyttöä, bodausta, autonrassausta ja niin edelleen). Vakituisten keikkapaikkojen sijaan NSBM-keikkoja on alettu järjestää natsiskinien kerhotilojen lisäksi syrjässä maaseudulla. Etuna maaseudulle vetäytymisessä on yleensä järjestäytyneen antifasistiliikkeen häirinnän puute näiden keskittyessä lähinnä Turku-Tampere-Jyväskylä-Helsinki -akselille. Ei olekaan siis ihme, että Suomen tämän hetken voimaḱkaiten kasvava natsimusiikkitapahtuma Apocalyptic Rites järjestetään etelän kasvukeskusten sijaan Ylä-Savossa, Kuopion lähistöllä. Pientä poliisien kuumottelua ja lehtikirjoittelua lukuunottamatta vuodesta 2015 järjestetty festivaali on saanut rauhassa kasvaa ja kehittyä ilman vastustusta, vaikka pelin henki on ollut selvä alusta asti. Kotimaisten NSBM-yhtyeiden lisäksi festareilla soittaa yleensä myös kotimaisia RAC-yhtyeitä sekä pari isompaa ulkomaista NSBM-nimeä, kuten Absurd, Frangar ja Grand Belial’s Key. Festivaalin suosio kertoo siitä, että tällaiselle tapahtumalle on tilausta, eikä eurooppalaisilla natsibändeillä ja näiden faneilla ole mikään ongelma matkustaa viikonlopuksi nilsiäläiselle leirintäalueelle. Vaikka festivaali ei vielä ole kovin suuri, on sillä selvästi kasvupotentiaalia, joskin on epäselvää kuinka isoksi tapahtuma voi (ja haluaa) kasvaa ilman talouteen, infraan, logistiikkaan, antifasisteihin, mediaan tai viranomaisiin liittyviä ongelmia. Parisataa natsihevaria jossain peräkylällä tuskin vielä herättää laajempaa huomiota, mutta tuhat voi jo nousta otsikoihin ja kohdata vastustusta. Todennäköisintä onkin, että tapahtuma hakee itselleen raamit, jonka jälkeen se pysyttelee niiden puitteissa välttääkseen hankaluuksia.

Natsimusiikkialakulttuurin nousu on mahdollista paitsi taustalla vaikuttavan itsestään selvän äärioikeistolaisen ilmapiirin ja muiden aiemmin mainittujen syiden takia, myös siksi että sille on tehty pohjatyö jo 2000-luvun alkupuolella NSBM:n pioneerien osalta. Ulkopuolisuutensa vuoksi NSBM-skene on Suomessa ja muualla Euroopassa joutunut luovimaan paljolti omillaan ja varautumaan siihen, että he joutuvat tarpeen tullen vastaamaan itse alakulttuurinsa asioiden hoitamisesta. Tosin Suomessa tämä on ollut vähäisempää ja täällä kyse on enemmänkin laajan black metal -alakulttuurin sisällä ja reunamilla kuin sen ulkopuolella vaikuttavasta NSBM-skenestä. Omaehtoisuus on luonnollisesti lisännyt kokemusta ja pakottanut verkostoitumaan suoraan toimijoiden kesken. Tämä näkyy erityisesti ulkomaiden kontakteissa ja kotimaan tiiviissä genre- ja maakuntarajat ylittävässä yhteistyössä. Suomalaiset toimijat järjestävät joka vuosi salaisia keikkoja tunnetuille NSBM-yhtyeille, julkaisevat heidän levyjään, nostavat toisinaan esiin uusia kykyjä ja hoitavat yleensä siinä sivussa myös oman keikkajärjestämisensä, mainostuksensa, levytyksensä ja jakelunsa. Usein samat henkilöt myös soittavat jossain ulkomaan NSBM-yhtyeessä tai tuuraavat poissaolevia jäseniä bändien Suomen-keikoilla ja minikiertueilla sekä lisäksi kuskaavat, syöttävät ja majoittavat kiertävät yhtyeet.

Miksi underground on vaarallista?

Julkisia tapahtumia lukuunottamatta natsimusiikkialakulttuuri on saanut rauhassa kasvaa, verkostoitua ja kehittyä, koska vasemmistolaisten ja jopa monien antifasistien asenne on ollut välinpitämätön “maanalaista” natsimusiikkialakulttuuria kohtaan. Salaiset keikat ja jopa vakituiset kerhotilat on pääsääntöisesti jätetty rauhaan kuvitellen, ettei natseille kannata antaa liikaa huomiota politisoimalla alakulttuuria. Kerhotilakeikkoja ei ole yleensä pidetty mitenkään vakavastiotettavana ilmiönä ellei niihin liity skiniväkivallan kaltaisia helposti tunnistettavia seurauksia. Osin kyse on ollut myös priorisoinnista, sillä keikkojen vastustus ja natsimusiikkialakulttuurin seuraamisen vaatima työ on tuntunut toissijaiselta verrattuna moniin kiireellisempiin antifasistisiin kampanjoihin ja aktioihin, joita on riittänyt persujytkyn jälkeisessä Suomessa.

Karkeasti otettuna äärioikeiston vetäytyessä “hiljaisessa vaiheessa” kerhotiloille, musiikkia ei ole pidetty merkittävänä uhkana. Silloin kun äärioikeisto taas on ollut nosteessa (kuten viime aikoina), musiikkiin ei ehditä keskittyä. On erityisen tärkeää, että muutkin kuin antifasistiliikkeen aktiivit ottavat osaa natsimusiikkialakulttuurin vastustamiseen. Antifasisteiksi itsensä mieltävät keikkajärkkääjät, alakulttuuriaktiivit , muusikot, distronpitäjät, keikoilla kävijät ja muut voivat halutessaan tarjota merkittävän panoksen natseja ja natsististen asenteiden legitimoimista vastaan pitämällä omat alakulttuurinsa natsivapaina. Yleisesti käytettyjä keinoja tähän ovat tutkimustyö ja tiedonvälitys, eli ongelmien esiintuominen. Tärkeää on myös alakulttuurin ilmapiiriin vaikuttaminen asettumalla natsistisia virtauksia vastaan ja tuomalla antifasistiset arvonsa näkyviin omassa alakulttuurissaan esimerkiksi järjestämällä antifasistisia/anarkistisia/vasemmistolaisia tukitapahtumia, pitämällä poliittisia välispiikkejä, kirjoittamalla kannanottoja, ottamalla kantaa haastatteluissa tai vaikka lisäämällä omaan keikkajulisteeseen “no nazis, no bullshit” -tyylisen yleisen julkilausuman. Olennaista on myös nopea ja määrätietoinen puuttuminen keikoilla ja arkisissa tilanteissa tapahtuvaan rasistiseen käytökseen, seksuaaliseen häirintään ja muuhun urpoiluun.

Natsimusiikkialakulttuuri ei elä pelkästään marginaalissa, vaan hakee (uusfasistiliikkeen tapaan) synteettisen ja alati muuttuvan luonteensa takia risteyskohtia valtavirtakulttuurista ja toisista alakulttuureista. Salaisia pienen piirin kerhotilakeikkoja huomattavasti vaarallisempaa on natsimusiikkialakulttuurin valtavirtaistuminen sen sulautuessa osaksi muita musiikkialakulttuureja, mikä legitimoi natsimusiikkia ja sen välittämiä arvoja, laajentaa kuulijakuntaa ja lopulta madaltaa kynnystä tuoda julki äärioikeistolaisia näkemyksiä sekä osallistua poliittiseen toimintaan. Suomessa parhaita esimerkkejä tästä jo varsin pitkällä olevasta sekoittumisesta ovat isot ja keskisuuret metallifestivaalit – etenkin Steelfest – joilla soittavat “sulassa sovussa” niin NSBM-yhtyeet kuin perinteiseen saatananpalvontaan ja yksilökeskeiseen esoteriaan keskittyvät epäpoliittiset black metal -bändit. Viimeksimainituista esimerkkinä jokaisen hevi/rockfestarin kiintiö-blackmetal -yhtye Horna, jonka sekä itse yhtyeen että sen jäsenten lukuisat ja melko tunnetut natsikytkökset eivät vuodesta toiseen tunnu herättävän minkäänlaista kiinnostusta keikkajärjestäjissä, bändeissä tai muissa yhteistyötahoissa. Sama välinpitämättömyys koskee myös esimerkiksi Horror Shopin Sami Haaviston ja KVLT Shopin Sami Tenetzin kaltaisia natsilevyjä ja -rihkamaa diilaavia uusfasisteja. Lisäksi tulevat tietysti kaikenlaista aidallakävelyä harrastavat ja natsijäseniä sisältävät “epäpoliittiset” yhtyeet. Keskiluokkaisempaan koulutettuun yleisöön vetoavasta esimerkistä käy neofolk-klassikko Death In June.

Itsenäisyyspäivän natsikeikan juliste vuodelta 2018.

Silloin kun metallimedioissa käsitellään ongelmallisia yhtyeitä, niiden politiikkaa ei lähtökohtaisesti nosteta esille tai tarkastella kriittisesti, vaan ne yleensä kuitataan provokaatiolla tai naureskelulla, eikä edes ilmiselvän natsistisen ja jatkuvasti lavalla hailaavan Goatmoonin kohdalla käytetä natsi-sanaa, vaan puhutaan kaunistellen esimerkiksi provosoivista eleistä ja kansallisromantiikasta. Sen sijaan kun tapahtuu sellainen ihme, että jonkin heviyhtyeen natseilu tai muu sikailu kohtaa vastustusta, ovat kyseiset mediat heti epäpolitisoimassa tapahtunutta, puolustelemassa “antifan vainoamia” yhtyeitä ja levittelemässä valvontakamerakuvia ja keikkajärkkääjien lipeviä ja harhaanjohtavia julkilausumia, kuten Metalliluola Bar Rock Bearissa pidetyn Naer Mataronin keikan tapauksessa. Kritiikki esitetään ulkopuolelta tulevaksi politikoinniksi, samalla kun pyritään vakuuttamaan oma väki siitä, ettei yhteisössä ole mitään natsiongelmaa tai sisäisiä ristiriitoja, ja että antifa tässä vain on taas myrkyttämässä pyyteetöntä ja yhtenäistä alakulttuuria harhaisella toiminnallaan. Edellä mainitut esimerkit natsien, rasistien ja muiden urpojen paapomisesta ovat toki vain pisara meressä ja vastaavanlaisia tapauksia on olemassa kasapäin. Onneksi on nähtävissä myös päinvastaista kehityskulkua, ja yhtyeet kuten grindcore-legenda Rotten Sound ovat johdonmukaisesti ottaneet metallialakulttuurin sisäisen oikeistolaistumisen ja äärioikeiston hyysäämisen luoman uhan vakavasti.

Antifasistinen tulevaisuus

Kaikista edellä mainituista varoittavista esimerkeistä ja ajoittaisesta vastarinnasta huolimatta natsikeikkoja pidetään Suomessa yhä lähinnä uusnatsien keskinäisenä hauskanpitona. Natsimusiikkialakulttuurin osanottajat mielletään yhä 90-luvun stereotyyppisiksi nuoriksi natsiskineiksi, joiden vallankumous- ja rotusotahaaveet tulevat kaatumaan päihteidenkäyttöön, rikollisuuteen, perheellistymiseen tai keskinäiseen eripuraan. Lisäksi kaikenlaista black metalin, neofolkin ja industrial/noise -skenen natseilua, misogyniaa ja rasismia katsotaan usein läpi sormien jonkinlaisen transgressiivisuuden varjolla eikä sitä aina osata laittaa samaan kategoriaan muun natsimusiikin kanssa, mikä kaventaa kuvaa ilmiön laajuudesta.

Natsikeikkojen vetäytyminen maaseudulle ja kerhotiloille ei automaattisesti tarkoita tappiota, vaan se voi myös olla taktinen siirto vihamielisessä ilmapiirissä. Se voidaan nähdä pyrkimyksenä säästää resursseja ja kasvattaa voimaa, mikäli liike onnistuu ylittämään ilmeisen sisäänpäinkääntymisen vaaran. Merkittävä haaste antifasisteille on sekä tämän kasvavan maanalaisen natsimusiikin vastustaminen että sen sekoittuminen muihin alakulttuureihin, sillä ne ovat sen puun juuret, jossa fasismin hedelmät kypsyvät.

Kuten edellä on todettu, on nykyinen uusnatsiliike ja sen myötä myös natsimusiikkialakulttuuri selvästi monimuotoisempi, poliittisempi ja päämäärätietoisempi kuin aiemmat liikkeet. Uusnatsit ovat oppineet vanhoista virheistä ja PVL:n aktiivit ovat pyrkineet politisoimaan ja antamaan suuntaa natsimusiikkialakulttuurille. Valtavirtaistumispyrkimysten lisäksi merkittävää on ollut myöskin NSBM- ja RAC-skenen keskinäinen yhteistyö, joka on kaatanut alakulttuurien raja-aitoja natsihevareiden ja boneheadien väliltä ja tehnyt identiteeteistä muutenkin joustavampia.

Parhaillaan käsillä oleva suomalaisen natsimusiikin uusi huippu tuskin tällä kertaa kaatuu natsiskiniliikkeen sisäisiin ongelmiin, laman loppuun ja talouden nousukauteen, vaan sen dynamiikka tulee todennäköisesti olemaan toisenlainen. Kyse ei ole vain kapitalismiin olennaisesti kuuluvien talouden ylä- ja alamäkien aiheuttamasta marginaalien kuohunnasta (Suomessa sama 90-luvun lama ja sitä seurannut talousliberalismi synnytti sekä uuden vasemmistoaktivisti- ja punksukupolven että natsiskinit), vaan ennen kaikkea Euroopassa 1960-luvun lopulta asti vallinneen uusfasismin, oikeistoradikalismin ja oikeistopopulismin yhteiskunnallisen nousun seurauksista. Tämän kehityskulun tulosta ovat niin Perussuomalaisten vaalimenestys kuin Suomen Sisun ja PVL:n kaltaisten radikaalien toimijoiden kasvu ja nousu marginaalista yleiseen tietoisuuteen. Siten nykyinen natsimusiikkialakulttuuri seisoo edeltäjäänsä tukevammalla perustalla, sillä se reagoi ja nojaa tähän ympärillä tapahtuvaan poliittiseen ja sosiaaliseen kehitykseen, ja on toisaalta kokemuksesta viisastuneena päässyt aiemman sukupolven lastentaudeista. Emme siis voi odottaa että natsimusiikkialakulttuuri – muusta äärioikeistosta puhumattakaan – katoaa itsestään, vaan meidän on toimittava yhdessä sen tuhoamiseksi. Ennen kaikkea meidän on tarjottava uskottava vaihtoehto sekä kapitalismille että äärioikeiston politiikalle; politiikalle joka nyt tavoittelee hegemoniaa ja “uuden kapinallisen” roolia ennen vasemmistolle kuuluneessa kapitalismikritiikissä. Pysäytetään fasismi ja pystytetään kapitalismin raunioille uusi, vapaa ja tasa-arvoinen maailma!

*Vaasassa (kuten monissa Suomen suurissa ja keskisuurissa kaupungeissa) oli merkittävä antifasistiliike vielä 90-luvun lopulla, mutta se kuihtui ilmeisimmän vastustajan eli natsiskiniliikkeen hiljennyttyä 2000-luvulle tultaessa. Tämä vuorovaikutus on Euroopan laajuisestikin tyypillistä reaktiivisille, toimintapainotteisille ja natsiskiniongelmaan suorana vastauksena nousseille katutason antifasistisille liikkeille.

Natsimusiikkialakultturia käsitteleviä merkittäviä suomennettuja tekstejä ovat erityisesti Mathias Wåg – Kansallismielinen kulttuuritaistelu ja Anton Shekhovtsov – Apoliteittinen musiikki. Molemmat tekstit löytyvät netistä ja niitä on myynnissä pamflettimuodossa esimerkiksi Varis-verkoston distrossa ja Mustan kanin kololla. Suomalaiseen natsimusiikkialakulttuuriin perehtyviä artikkeleita löytyy osoitteesta Varisverkosto.com.

Termien avausta – NSBM, RAC, metapolitiikka ja transgressio

Kansallissosialistinen black metal – hakaristin varjosta kohti uuspakanallista kansallisromantiikkaa

Suomessa on 1990-luvulta laskien ollut useita satoja black metal -yhtyeitä, joista suurin osa ei osu NSBM-kategoriaan tai ole muuten äärioikeistolaisia. NSBM (National Socialist Black Metal) on väljä termi ja kuvaa enemmänkin fasistisia black metal -yhtyeitä yleensä kuin pelkkiä geneerisiä in your face -tason äärimmäisiä hakaristibändejä. Tämä aiheuttaa usein hämmennystä (ja tahallista hämmentämistä) kun musiikillisesti, esteettisesti ja poliittisesti erilaisia yhtyeitä niputetaan saman käsitteen alle. Black metalin taipumus misantropiaan ja heikkouden halveksuntaan osana individualistisen yli-ihmismyytin korostamista, suositun “vasemman käden polun” filosofian fasististen tulkintojen kirjo ja musiikin transgressiivisuus ovat sekä oivaa kasvualustaa äärioikeistolaisille ajatuksille että omiaan hämärtämään poliittisuuden, provokaation ja performanssin rajaa. Pakkaa sekoittaa entisestään se, että natsimyönteiset ja “epäpoliittiset” toimijat käyttävät NSBM:stä usein kiertoilmaisuja, kuten kansallisromanttinen, radikaali tai militantti black metal, mikäli edes haluavat luokitella äärioikeistolaisia yhtyeitä. Selkeiden reunaehtojen puutteen, tulkinnanvaraisuuden ja laajan “harmaan alueen” vuoksi monien metallimusiikkialakulttuurin osanottajien suurta huvia onkin kinastella siitä, mikä yhtye kuuluu tähän pahamaineiseen kategoriaan. Kategorisointia on pyritty akateemisella tasolla hienosäätämään (toistaiseksi heikoin tuloksin) erottamalla NSBM:n lisäksi toinen alagenre eli brown black metal, jolla viitataan 20-ja 30-luvun Saksan SA-joukkojen ruskeapaitaisiin, ei-hitleristisiin fasisteihin. Poliittisessa kuvastossa ruskea mielletään yleisesti fasismin maailmanlaajuiseksi tunnusväriksi siinä missä punainen marxilaisuuden. Rajanveto on kuitenkin vaikeaa ja yleensä puhutaankin erikseen NSBM-yhtyeistä sekä yhtyeistä, joilla on äärioikeistolaisia kytköksiä, mutta jotka eivät musiikissaan esitä natsistisia tai fasistisia näkemyksiä. Jälkimmäiseen kategoriaan menevät yleensä yhtye
et, jotka soittavat natsikeikoilla tai muuten tekevät yhteistyötä natsimusiikkialakulttuurin kanssa, esittävät äärioikeistolaisia mielipiteitä tai joiden jäseniä kuuluu äärioikeistolaisiin järjestöihin, mutta eivät kuitenkaan itse esitä eksplisiittistä vihamusiikkia. Tässäkin rajanveto on toisinaan häilyvä ja esimerkiksi saksalaista Absurdia ja kreikkalaista Naer Mataronia pidetään vahvojen natsikytkösten vuoksi yleisesti NSBM-yhtyeinä, vaikka yhtyeiden lyriikoissa on melko vähän suoria viittauksia äärioikeistolaiseen kuvastoon ja politiikkaan. Jonkinlaisena nousevana trendinä ovat muslimivastaista rasismia painottavat yhtyeet, kuten kotimaiset Sielunvihollinen, Goats of Doom, Anal Blasphemy ja Curse Upon a Prayer, jotka eivät kuitenkaan musiikissaan esitä johdonmukaisia äärioikeistolaisia näkökantoja, vaikka ainakin kolmella ensinmainitulla onkin kytköksiä äärioikeistoon.

Yleinen suuntaus NSBM-bändeillä on jo pitkään ollut siirtymä 90-luvun ja 2000-luvun alun Kolmannen valtakunnan natsikuvastosta kohti uuspakanuudella maustettua kansallisromantiikkaa, ideologian yleensä päivittyessä samalla karkeasta natsismista kohti kolmannen position uusfasismia ja Ranskan uuden oikeiston näkemyksiä. Samalla viholliskuvat ovat vaihtuneet kristityistä muslimeihin, joskin juutalaiset säilyttävät yhä paikkansa vihattuna maailmaa hallitsemaan pyrkivänä salaliittoisena “sionistisena eliittinä”. Syynä tälle muutokselle on ollut tarve välttää sensuuria, hämätä antifasisteja ja saavuttaa laajempi kuulijakunta, sekä yhtyeiden jäsenten poliittinen kypsyminen nuoruuden mustavalkoisesta maailmankuvasta ja shokeeraamisen halusta kohti hienovaraisempaa poliittista ideologiaa. Samalla on luovuttu vanhoista – usein sensuurilain kieltämistä ja stigmatisoiduista – symboleista (kuten hakaristeistä, totenkopf-kalloista ja kelttiristeistä) ja ne on korvattu vähemmän ilmiselvillä natsitunnuksilla, esimerkiksi sudenha’alla ja erilaisilla tyylitellyillä hakaristimukaelmilla, sekä kansallisilla ja (uus)pakanallisilla symboleilla, kuten tursaansydämillä, odal-, algiz- ja tyr-riimuilla, aurinkopyörillä ja walknut-symboleilla. Tämä muutos on tietysti samalla vaikuttanut koko alakulttuurin kuvastoon ja asenteisiin.

NSBM-alakulttuurin muutos heijastelee Euroopan ja Yhdysvaltojen fasistiliikeen siirtymää vanhanaikaiseksi mielletystä natsismista kohti elinvoimaisina pidettyjä kolmannen position uusfasismia ja Ranskan uuden oikeiston (Nouvelle Droite) näkemyksiä. Biologisen rasismin on korvannut kulttuurinen rasismi ja elintilaa hakevan ja “alempia” kansoja orjuuttava ja tieltään tuhoavan imperialismin on syrjäyttänyt valkoisen nationalismin, etnonationalismin ja etnopluralismin ideologia. Toki tässäkin on vaihteluita ja esimerkiksi vanhat NSBM-yhtyeet Hammer ja Goatmoon luottavat yhä melko puhtaaksiviljeltyyn natsikuvastoon, ja toisaalta esiin nousee yhä Aryan Hammerin ja Fatherlandin kaltaisia suoraviivaisia NSBM-yhtyeitä.

Skinialakulttuurin monimuotoisuus antifasisteista uusnatseihin

Vaikka natsiskinit ovat usein skinhead-liikkeen näkyvä ilmiö ja median huomion kohde, on suurin osa skinhead-alakulttuurista joko antirasisteja tai täysin epäpoliittisia. Alkuperäinen 60-luvun lopulla brittiläisestä mod-kultturista periytynyt skinhead-liike oli antirasistinen ja sen kannattajat muodostivat monikulttuurisia jengejä ja kuuntelivat skata ja reggaeta. Nykyään skinheadeihin kuuluu itseään tarkemmin määrittelemättömien lisäksi paljon ei-rasistisia epäpoliittisia Trojan-skinheadeja, antirasistisia SHARP-skinejä (Skinheads Against Racial Prejudices) sekä antifasistisia RASH-skinejä (Red And Anarchist Skinheads).

Natsiskinit alkoivat erottua muusta skinialakulttuurista 70-luvun lopulla ja varsinkin politisoituessaan 1980-luvun alussa, jolloin liike ryhmittyi löyhäksi alakulttuuriksi ja skinikerhoiksi natsiskinimusiikin ja erityisesti antikommunistisen ja rasistisen Rock Against Communism -liikkeen ja siitä nimensä saaneen RAC-musiikkityylin sekä natsiskinien oman musiikkipainotteisen Blood & Honour -järjestön ympärille. Suomeen natsiskiniliike rantautui varsinaisesti 90-luvun alussa laman ja Neuvostoliiton hajoamisen myötä. RAC yhdistetään usein skinheadien suosimaan, työväenluokkaisuutta korostavaan punk-pohjaiseen Oi!-musiikkiin, vaikka RAC-käsitteen alle mahtuu useita rockin alagenreistä ammentavia musiikityylejä ja esimerkiksi Suomessa RAC-yhtyeiden tuotanto on yleensä yhdistelmä rockia, hardcorea, punkia ja heavy metalia. RAC-yhtyeiden sanoma on yleensä suoraviivaista natsipropagandaa ja sen keskeinen tarkoitus on natsi-ideologian levittäminen.

Tässä jutussa puhumme natsiskineistä ja äärioikeistolaisista skineistä. Lisäksi käytämme heistä vakiintuneita pilkkanimiä kuten bonehead, bonari ja luupää. Samoin natsikeikoilla tarkoitamme tässä laajemmin white power -keikkoja (kuten äärioikeistolaisten black metal -yhtyeiden keikkoja), emme pelkästään puhtaita natsitapahtumia, joskin lähes kaikki nykyiset suomalaiset aktiiviset RAC-yhtyeet ovat selkeästi ideologisesti viehättyneet ennen kaikkea natsismista eivätkä niinkään radikaalioikeiston tai uusfasismin moderneista virtauksista. Alakulttuurin avoimen poliittisen luonteen vuoksi siinä ole juurikaan tilaa natsileimaa vältteleville “patrioottisille” Oi!-, pubi- tai viikinkirock-yhtyeille.

Äärioikeiston metapoliittinen strategia

Metapolitiikan idea pohjaa kommunisti-ideologi Antonio Gramscin (1891-1937) hegemoniateoriaan. Sen uudelleentulkinta ja omiminen on keskeistä Ranskan uuden oikeiston (Nouvelle Droite) strategiassa, jossa pyritään ennen kaikkea kulttuuriseen vallankumoukseen perinteisen puoluepolitiikan ja etujoukkoajattelun sijaan. Metapolitiikka on kamppailua niistä arvoista, asenteista ja tunteista, joiden pohjalta politiikkaa tehdään. Äärioikeiston metapoliittinen strategia syntyi olosuhteissa, jolloin suora fasistinen toiminta oli mahdotonta sodanjälkeisessä antifasistisen konsensuksen Euroopassa; aikana jolloin sana fasismi toi aivan liian elävästi mieleen natsiterrorin ja keskitysleirien kauhut. Metapolitiikasta on sittemmin tullut keskeinen osa länsimaisen äärioikeiston menestysreseptiä. Tätä metapoliittista strategiaa hyödyntävät nykyään niin natsimusiikkialakulttuurit, kuin myös lukuisat merkittävät eurooppalaisen ja yhdysvaltalaisen äärioikeiston ajatushautomot ja mediaprojektit (kuten GRECE, American Renaissance, Suomen Sisu ja Sarastus). Myös vuonna 2014 perustettu natsimusiikkiin keskittyvä Veriyhteys-kollektiivi kirjoittaa avoimesti metapolitiikan merkityksestä toiminnassaan. Tämä onkin itsestään selvää, sillä Veriyhteyden keskeinen toimija on 90-luvun turkulainen natsiskiniaktiivi ja ideologi Rami Leskinen. Leskinen ja tämän aatetoveri Kimmo Tapio Linna ajoivat oikeistogramscilaista linjaa jo 2000-luvun alusta lähtien muun muassa Näköpiiri-lehtensä kautta, aikana jolloin Suomen Sisu oli pelkkä keskustelukerho ja Suomen äärioikeistoa määrittelivät vielä Pekka Siitoimen kaltaiset puolihullut koppalakkinatsit, vanhoilliset patrioottiset rasistit ja natsiskinit.

Uusnatsimusiikkiin keskittyvän Veriyhteys-blogin logo.

Transgressio äärioikeiston työkaluna

Transgressio tai transgressiivisuus on yksinkertaistetusti ilmaistuna sosiaalisten normien rikkomista. Transgressiivisuus on yleistä kulttuurin kentällä, kuten musiikissa, kuvataiteessa, kirjallisuudessa, elokuvassa ja performanssissa, sekä esimerkiksi poleemisissa lehtikirjoituksissa ja puheissa (tai humalaisissa aamuyön somepäivityksissä). Transgressiivisuudella on perinteisen liberaalin ihanteen mukaan katsottu olevan paikkansa yhteiskunnan luutuneita rakenteita, arvoja ja asenteita ravistelevana ja siten yhteiskuntaa eteenpäin vievänä voimana, sen provosoidessa ihmiset kyseenalaistamaan ja tarkastelemaan tuttuja asioita uudelta kannalta. Suomessa tunnettuja transgressiivisuuden hyödyntäjiä olivat muun muassa 60-luvun vasemmistolaiset underground-liikkeet ja myöhemmin Kalervo Palsan, Jouko Turkan ja Teemu Mäen kaltaiset taiteentekijät. Transgressiivisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin haavoittuvassa tai heikommassa asemassa olevien ihmisten potkiminen esimerkiksi levittämällä antisemitistisiä salaliittoteorioita, naisvihaa, rasistisia stereotypioita tai natsipropagandaa. Tietysti äärioikeiston etuna on sekoittaa nämä kaksi asiaa, jotta se voi levittää halveksittua ideologiaansa taiteen, sananvapauden ja itseilmaisun savuverhoon kätkettynä.

Kirjoitussarja suomalaisen natsimusiikin vaikuttajista:

Lue myös: