“Käytin koko 90-luvun taisteluun fasisteja vastaan Varsovan kaduilla” – puolalaisen antifasistin haastattelu

Puolan itsenäisyyspäivän fasistiset marssit ovat saaneet Suomessakin huomiota. Esimerkiksi Pohjoismaisen vastarintaliikkeen uusnatsit ovat useana vuonna matkustaneet marssille ja uusfasistinen verkkolehti Sarastus on kirjoittanut niistä suopeaan sävyyn. Uusnatseja, fasisteja ja nationalisteja eri puolilta Eurooppaa yhteen keräävä marssi, jota on sanottu äärioikeiston suurimmaksi tapahtumaksi maailmassa, on varmasti omalta osaltaan toiminut esikuvana myös Suomessa järjestettäville vuosittaisille itsenäisyyspäivän 612-soihtukulkueille, joiden järjestämisen edellä mainitut tahot aloittivat yhdessä Suomen Sisun kanssa vuonna 2014. Puolalaiset antifasistit ovat vastustaneet itsenäisyyspäivän marssia erilaisin kokoonpanoin ja taktiikoin useana vuonna, ja tänä vuonna vastaprotestit olivat suurimpia vuosiin. Puolan itsenäisyyspäivän protesteista voit lukea tarkemmin ruotsalaisen Brand-lehden verkkosivuilta kääntämästämme raportista. Nyt kääntämämme, alun perin Vice-verkkosivustolla vuoden 2016 itsenäisyyspäivän alla julkaistu varsovalaisen antifasistin haastattelu avaa puolestaan puolalaisen antifasismin syntyaikoja 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla. 

Puolassa juhlitaan itsenäisyyttä joka vuotisella Itsenäisyyden marssilla marraskuun 11. päivä. Nämä marssit ovat oikeistolaisten poliittisten ryhmien järjestämiä ja ne keräävät kymmeniä tuhansia osallistujia. Vaikka niitä mainostetaan koko perheen tapahtumina, valkoisen vallan symbolit ja ulkomaalaisvastaiset huudot ovat yleisiä näissä kansallisissa juhlissa. Viime vuoden marssilla, kuten myös Varsovan kansannousun – toisen maailmansodan aikaisen puolalaisen antifasistisen vastarintaliikkeen kapinan – vuosipäivänä, ihmiset ovat kantaneet kelttiristi-lippuja.

Nämä oikeistoryhmät kutsuvat itseään isänmaallisiksi tai nationalistisiksi, mutta puolalainen antifasisti Rupert pitää niitä jatkumona samoille liikkeille, joita vastaan hän taisteli 1980- ja 90-luvuilla. Puolalainen skinhead-alakulttuuri muovautui punk-liikkeen osana 1980-luvun alkupuolella, mutta irtautui pian vasemmalle kallellaan olevista punkkareista sekä stalinismin vastaisesta Solidaarisuus-liikkeestä. Heidän asenteensa oli varsin suoraviivainen: he vihasivat kaikkia ei-valkoisia, liberaaleja ja punkkareita sekä ylipäänsä kaikkia, jotka eivät seuranneet sotaa edeltäneiden nationalistien tai Kolmannen valtakunnan periaatteita. Vihansa pauloissa he turvautuivat tämän tästä väkivaltaan ja hyökkäsivät ihmisiä vastaan kaduilla, konserteissa, jalkapallo-otteluissa ja muissa tapahtumissa. Vastauksena väkivaltaan antifasistit alkoivat järjestäytyä ryhmiksi kamppailemaan natsi-skinejä vastaan, ja yhteenotot olivat usein rajuja. Rupert oli yksi monista, jotka partioivat tuolloin Varsovan kaduilla ajaakseen natsiporukoita pois kulmilta. Hän oli myös järjestämässä ensimmäistä antifasistista mielenosoitusta kommunismin jälkeisessä Puolassa vuonna 1993.

Keskustelin hänen kanssaan noiden antifasististen ryhmien synnystä sekä siitä, millä tavoin nykyaikainen oikeistoradikalismi eroaa niistä virtauksista, joita vastaan hän taisteli kaksikymmentä vuotta sitten.

1990-luvulla taistelit siis säännöllisesti fasisteja vastaan Varsovan kaduilla. Voitko kertoa kuinka kaikki sai alkunsa?

Rupert: Se oli oikeastaan aika yksinkertaista: white power -skinit terrorisoivat katuja. Terrori alkoi jo 1980-luvulla, kun osa puolalaisista skineistä joko innostui fasismista tai lopetti fasististen näkemystensä piilottelun. Heistä tuli aggressiivisia. He tulivat isoissa porukoissa mestoille – kuten punk-keikoille tai Róbreggaen kaltaisille reggae-festareille – ja kävivät osallistujien kimppuun. Poliisi ei koskaan puuttunut hyökkäyksiin, joten jäljelle jäi kaksi vaihtoehtoa: pakoon juokseminen ja itsepuolustus.

Mikä tarkalleen ottaen oli viimeinen pisara sinulle?

Kyseessä oli Fugazi-nimisen bändin keikka Varsovassa, Ystävyys-nimisessä korttelissa. Kuulapäät hyökkäsivät sinne tuona iltana ja pahoinpitelivät bändin jäseniä sekä satunnaisia katsojia. He kovistelivat minuakin pahemman kerran: väistin päähäni tähdätyn pesäpallomailan iskun, mutta se osui sen sijaan selkääni. Tuolloin tiesimme, että olimme saaneet tarpeeksemme. Illasta tuli lähtölaukaus useille antifasistiryhmille ympäri Puolaa.

Millaisia ihmisiä liittyi näihin antifasistisiin ryhmiin?

Enimmäkseen ihmisiä, jotka olivat olleet aktiivisia anarkisti- tai ympäristöliikkeessä, mutta myös Puolan sosialistipuolueen jäseniä. Useat tulivat punk-skenestä. Vuoden 1993 keväällä perustettiin RAAF (Radical Anti-Fascist Action) sekä YARE (Youth Against Racism in Europe). Varsovassa oli muutamia ryhmiä, jotka käyttivät noita nimiä. Jaoimme vastuun mielenosoitusten järjestämisestä ja tuimme toisiamme katupartioissa ja aina kun muut tarvitsivat suojelua. Kukaan ei välittänyt olitko anarkisti, sosialisti, anarkosyndikalisti tai ympäristöaktivisti – pidimme yhtä vastustaaksemme uusnatsismia.

Mihin katupartioita tarvittiin?

1990-luvun alkupuolella Varsovassa oli paljon alueita, jotka tiedettiin vaarallisiksi natsiskinien hyökkäysten takia. He norkoilivat lähes koko Varsovan keskustan alueella ja hyökkäsivät vihollisiksi luokittelemiensa ihmisten kimppuun, jos vain sattuivat yhteen kaduilla. Siihen aikaan Puolassa ei ollut juurikaan maahanmuuttajia, joten väkivalta kohdistui lähinnä punkkareihin ja anarkisteihin. Heidät oli helppo tunnistaa ulkonäkönsä perusteella. Katupartiot, joihin osallistuin, oli vastaus tuohon natsiväkivaltaan.

Miten katuapartiot sitten toimivat?

Jos meillä sattui olemaan ylimääräistä aikaa, lähdimme kävelykierrokselle Varsovan keskustaan parin-kolmen hengen porukoissa. Norkoilimme alueilla, joilta todennäköisesti löytäisimme natseja. Älä ymmärrä minua väärin, emme yrittäneet esittää mitään sankareita, jotka puhdistaisivat kadut. Mutta hyökkäsimme heidän kimppuun aina kun pystyimme. Jos heitä oli enemmän, oli meidän vuoro juosta. Niin se johti varsin väkivaltaisiin yhteenottoihin.

Kuulostaa vähän villiltä. Mitä poliisi sitten teki?

Poliisiin ei voi ikinä luottaa. Tajusimme nopeasti, että useiden natsiskinien vanhemmat olivat kyttiä tai sotilaita. Kytät aiheuttivat meille paljon harmia – usein he pysäyttivät antifasisteja ilman syytä ja veivät kuulusteltaviksi. Róbreggae-festareille jouduimme taistelemaan sekä natseja että kyttiä vastaan. Varsova oli aikamoinen villi länsi ainakin vuoteen 1994 tai 1995 asti. Silloin pääsimme niskan päälle: antifasistisia ryhmiä syntyi niin paljon, etteivät natsit lopulta uskaltaneet lähteä kaduille.

Kuinka julkinen mielipide ja media näkivät teidät noina aikoina?

Meitä ei oikein ymmärretty. Ihmiset eivät ymmärtäneet, mitä fasismi tarkoittaa, ja ajattelivat, että kyse on eri alakulttuureista tulevien ihmisten keskinäisistä yhteenotoista. Sanomamme saaminen kuuluviin oli vaikeaa, vaikka sitä – yhteiskunnallista tietoisuutta – halusimme kaikista eniten. Ensimmäiset edistysaskelet sillä saralla saatiin vuonna 1995.

Mitä silloin tapahtui?

Juuri mitään natsien hyökkäyksiä vuosien 1989 ja 1995 välillä ei huomioitu mediassa, ja sen halusimme muuttaa. Niinpä kirjoitimme vuonna 1995 ensimmäisen raportin natsien toimista Puolassa. Alkuvaiheessa raportti oli kirjaimellisesti vain muutama paperilappunen, joita levitimme toimittajille. Jonkin ajan päästä eräs toimittaja tuli luoksemme ja sanoi haluavansa tehdä siitä jutun. Lopulta raportti tavoitti kansanedustajia, senaattoreita ja lukuisia kansalaisjärjestöjä. Se vähensi natsien uhkaa kaduilla huomattavasti 1990-luvun loppupuolella.

Se oli siis menestys?

No, eipä oikeastaan.

Miksei?

Eräs kirjailija ennusti sen aika osuvasti: “Puolassa tulee vielä olemaan paljon ongelmia, kun natsit riisuvat pilottitakkinsa, pukeutuvat pikkutakkeihin ja siirtyvät politiikkaan”. Näemmehän me mitä nykyään tapahtuu ympärillämmme: valtavirtamedia mainostaa poliitikkoja, jotka ehdottavat asioita, joita aiemmin pidettiin täysin tuomittavina. Kouluissa opetetaan ainoastaan konservatiivista ja nationalistista arvomaailmaa.

Miksi äärioikeisto on saanut niin paljon Puolan nuorison keskuudessa viime vuosina?

Näyttää, että nuoriso on kypsynyt nykyjärjestelmään: heille ei ole töitä eikä mitään muitakaan mahdollisuuksia tässä maassa. Jotkut lähtevät maasta, mutta maahan jäävät turhautuvat entistä enemmän. Osa alkaa etsiä vihollista, jotain jota syyttää. Puolassa on paljon antisemitismia, vaikkei juurikaan juutalaisia, sekä maahanmuuton vastainen liike, muttei juuri lainkaan maahanmuuttajia. Täyttä hulluutta! Laki ja oikeus -puolueen hallitus on osittain syypää tähän hulluuteen, sillä se tukee nationalisteja, kuten esimerkiksi itsenäisyyspäivän marssia.

Miltä sinusta tuntuu, kun Varsovan kapinan vuosipäivän juhlassa kannettiin kelttiristejä?

Se on käsittämätöntä. Elokuun ensimmäisenä päivänä [Varsovan kapina alkoi 1.8.1944] minulla on tapana vierailla kansannousussa menehtyneiden haudalla. Tapaan siellä vastarintaliikkeen veteraaneja, jotka ovat vanhoja tuttujani. Heillä oli tapana osallistua antifasistisiin mielenosoituksiin ollessaan hieman nuorempia ja terveempiä. Vielä vuonna 2010 osa heistä veti käteensä vanhat vastarintaliikkeen käsinauhat ja lähti kanssamme blokkaamaan nationalistien marssia. Viimeisetkin veteraanit ovat valitettavasti hiljalleen kuolemassa, ja historiaa kirjoitetaan uudelleen.

Katso myös:

Posted in Haastattelu, Mielipidekirjoitukset Tagged with: , , , , , , , , , , , , , , , , ,