Patrick Öbergin ja Emil Ramosin ohjaama dokumenttielokuva The Antifascists (2017) lupaa jo elokuvajulisteessaan paljon: liput liehuvat, kun mustiin pukeutuneet naamioidut henkilöt nostavat soihtujaan mahtipontisesti ilmaan ikään kuin voiton merkiksi. Taivas on synkkä, mutta sitäkin synkempi on vastustaja, jota vastaan antifasistit taistelevat. Odotukset ovat korkealla, sillä tämän kaltaisia dokumentteja antifasismista ei ole paljoa saatavilla.
Dokumentti alkaa Tukholman Kärrtorpin surullisenkuuluisalla tapauksella vuodelta 2013, jolloin natsit hyökkäsivät paikallisten antirasistien rauhanomaiseen mielenosoitukseen. Tämä noin tunnin kestävä dokumentti etenee loppuun asti tasaisesti näyttäen pätkiä ja haastatteluja Ruotsista sekä Kreikasta, joka on muodostunut erilaisten fasististen liikkeiden temmellyskentäksi. Haastateltavat ovat pääasiallisesti antifasisteja, mutta hyvin erilaisista lähtökohdista: liberaaleja väkivallan vastustajia ja militantteja antifasisteja, joilla kaikilla on kuitenkin yhteinen päämäärä – fasismin vastustaminen. Molempien maiden tapahtumia näytetään vuorotellen, ja eritaustaisten aktivistien haastatteluja on sovitettu sujuvasti yhteen parin viime vuoden aikana kuvatun videomateriaalin kanssa. Fasistien ja antifasistien yhteenottojen ja mielenosoitusten lisäksi kuvataan muun muassa treenausta ja valmistautumista natsien vastaisiin protesteihin sekä Kreikan kolmanneksi suurimman puolueen, kansallissosialistisen Kultaisen Aamunkoiton, tilaisuutta.
Dokumentissa käytetään muun muassa arkistokuvaa ja antifasistien itsensä tapahtumapaikoilla kuvaamaa materiaalia. Myös tyypillisiä elokuvallisia tyylikeinoja hyödynnetään: äänitehosteet, hidastukset ja musiikki ovat kaikki tarkoin harkittuja, jotka osaltaan luovat tunnelmaa jo itsessään vakavalle aiheelle. Toisaalta huumoriakin on osattu piilottaa osuvasti; erityisesti naurattaa erään haastateltavan tokaisu poliisista, joka kerrankin käyttää vakivaltaansa oikein – natsia vastaan. Vakavilla asioilla leikittely sopivissa kohdissa rikkoo näin ollen muuten elokuvan synkähköä teemaa.
Keskustelun herättäminen on varmasti yksi tärkeimpiä asioita dokumentissa, jossa kuvataan hyvin, miksi fasismia on vastustettava. Siihen ei riitä pelkät sanat, vaan myös tekojen on puhuttava puolestaan. Väkivalta itsessään aiheena on tulenarka ja jakaa mielipiteitä, ja dokumentin haastateltavat arvioivatkin suhdettaan tähän kriittisesti. Yleensä mediassa keskitytään esittämään antifasismi ja erityisesti väkivalta negatiivisessa valossa, mutta tässä dokumentissa niihin suhtaudutaan ymmärtävämmin. Kerrankin antifasisti voi olla se, jonka puolella katsoja haluaa väistämättäänkin olla. Eräs haastateltava tuo esille, että väkivalta oli Kärrtorpin tapauksessa ainoa mahdollinen vaihtoehto. Kuten historia on osoittanut ja dokumentin pohjalta käy ilmi, fasistiset ja nationalistiset liikkeet on saatu kukistettua vain sillä, että ihmiset ovat toimineet aktiivisesti, ja usein erilainen suora toiminta on ollut avainasemassa. Dokumentissa tuodaan esille myös paljon puhututtanut aihe poliisiväkivallasta ja sen käytöstä. Lisäksi positiivista on, että dokumentti ei normalisoi rasismia ja fasismia, vaan esittää ne asiana, jotka on estettävä. Monesti erilaiset liikkeet esitetään yhtä pahoina “ääripäinä”, vaikka niiden tavoitteita ei voisi mitenkään vertailla. Tähän asetelmaan sortuu esimerkiksi Elina Hirvosen ohjaama Kiehumispiste -dokumentti, jossa eri puolet esitettiin ikään kuin tasavertaisina ja näin ollen implikoitiin hiljaista hyväksyntää ei-hyväksyttävälle asialle, rasismille.
The Antifascists on ehdottomasti näkemisen arvoinen, vaikka hirveästi uutta se ei antanut etenkään jo valmiiksi antifasistisessa liikkeessä aktiivisesti toimiville. Kuitenkin se antoi lisää syitä ja muistutuksen siitä, miksi fasismia on vastustettava ja miksi sen vastustaminen on tärkeää. Fasistiset liikkeet ovat nostaneet profiiliaan ympäri Eurooppaa, joten asiaan ei voi suhtautua välinpitämättömästi. Aiheesta tietämättömille hieman parempi pohjustus olisi voinut selkeyttää dokumenttia, mutta ehkä tapahtumat haluttiin näyttää sellaisina kuin ne ovat. Toisaalta dokumentti antaa antifasistille monet kasvot; hän ei ole vain mustiin pukeutunut epämääräinen mellakoitsija, vaan ihminen ilman maskia, jolla on tarina. Tämä tekee antifasistista myös helpommin lähestyttävämmän ja inhimillisemmän – etenkin ihmisille, joille antifasismi on käsitteenä vieras. Eikä antifasismin pidäkään tarkoittaa ääripäätä; jokaisen ihmisoikeuksien puolustajan täytyisi voida sanoa olevansa antifasisti. Dokumentin sanoma ei voisi olla parempi, etenkään tähän trumpismin täyttämään synkkään aikakauteen: yhteinen päämäärä on fasismin tuhoaminen – keinoja kaihtamatta.
Lue lisää dokumentissa kuvatuista tapahtumista:
Natsit hyökkäsivät rasismin vastaiseen mielenosoitukseen Tukholmassa
Ruotsalainen antifasisti sai 6,5 vuotta vankeutta itsepuolustuksesta
#freejoel – Fasismin vastustaminen on aina itsepuolustusta!
Natsit hyökkäsivät naistenpäivänä feministien kimppuun Malmössä!