Moskovalainen antifasisti Aleksei Gaskarov vieraili Helsingissä Pakkausukko Putinia vastaan -festivaaleilla 7.-8.1.2017. Kysäisimme häneltä antifasistisen liikkeen näkymistä Venäjällä.
Variksen sivuilla aiemmin julkaistussa haastattelussa sanot: ”Hyvähän se on, ettei antifasistien juttu enää ole niin akuutti. Nykyään ei oteta yhteen uusnatsien kanssa kuten 2000-luvun alussa, jolloin ne tappoivat maahanmuuttajia. Tarkoitus oli osoittaa ongelman olemassaolo ja saada asiat kuntoon katutasolla. Tässä onnistuttiin. Mutta yhteiskunnan ksenofobiaa antifasistiliike ei pysty kitkemään.” Mitä oikeastaan tarkoitat sillä, ettei antifasistinen liike pysty kitkemään yhteiskunnan ksenofobiaa? Mikä mielestäsi on antifasismin merkitys nyky-Venäjällä?
Ongelman ydin eli se, että äärioikeistolainen ajattelu on Venäjällä niin suosittua, liittyy entisten neuvostotasavaltojen epäsuhtaiseen kehitykseen Neuvostoliiton hajoamisen ja globalisaation seurauksena. Neuvostoliitossa esimerkiksi teollisuustuotanto oli järjestetty siihen tapaan, että tuotteesta osa kootaan Venäjällä, osa Uzbekistanissa, jotain vielä Tadžikistanissa ja niin edelleen. Raaka-aineet ja komponentit liikkuivat alueelta toiselle. Kun Neuvostoliitto hajosi, väliin tulivat valtioiden rajat ja tuotantojärjestelmä lakkasi toimimasta. Venäjä on suuri maa, ja se pystyi taloudellisessa mielessä sopeutumaan muutoksiin, Uzbekistan ja Tadžikistan eivät. Siksi maiden taloudellisessa kehityksessä on erittäin suuria eroja.
Venäjällä on paljon kysyntää työvoimalle, toisaalla ei. Taloudellinen paine on nopeasti aiheuttanut Venäjälle suuntautuvan massiivisen muuttoliikkeen. Onhan selvää, että yhteiskunnat ja kulttuurit ovat erilaisia, ja ne voivat joutua ristiriitaan keskenään. Nopea, laajamittainen maahanmuutto on aiheuttanut joitakin kulttuurisia ristiriitoja. Ja ihmiset, jotka muuttavat Venäjälle työn perässä, taloudellisen pakon edessä, eivät ole tilanteesta hyvillään. He eivät mielellään jätä kotikaupunkiaan ja muuta muualle massan mukana.
Me antifasistisen liikkeen tasolla Moskovassa voimme vaikkapa kertoa islamista, maahanmuuttajien kulttuurista ja suvaitsevaisuudesta, käydä kouluissa puhumassa lasten kanssa, järjestää kulttuuritapahtumia, mutta koko maan mittakaavassa tilanteeseen voi vaikutta vain vaikuttamalla politiikkaan. Antifasistisessa liikkeessä ihmiset ovat yksinomaan antifasisteja, eivät vasemmistolaisia tai liberaaleja. Monet nimittävät itseään epäpoliittisiksi, esimerkiksi vaikkapa Moscow Death Brigade. Minusta alkoi jossain vaiheessa tuntua siltä, että on otettava seuraava askel – toiminta ja itsemäärittely ei voi perustua yksinomaan natsien vastaiselle kamppailulle.
Eikö sinusta antifasismi sitten ole poliittista? Fasismi on poliittinen ja ideologinen liike, jossa on paljon muitakin tasoja kuin katuväkivallan taso. Eikö siis myös antifasismiin sisälly politiikka, jopa määritelmällisesti?
Käytännössä niin ei kuitenkaan ole. Venäjällä on tehokkaampaa nimittää itseään anarkistiksi tai vasemmistososialistiksi, tehdä omat tavoitteet, toiminta- ja järjestäytymistavat selviksi, ja siten astua ulos antifasistisen diskurssin raameista eikä yrittää sisällyttää siihen kaikkia yhteiskunnallisia ongelmia ja keinotekoisesti lisätä siihen sisältöä. Natseja oli Moskovassa 2000-luvun alkupuolella aivan valtavasti. Paikallisjunalla matkustaessa saattoi tämän tästä nähdä, kun vaunuun marssii joukko nuoria ja alkaa heittää maahanmuuttajia ulos junasta. Tai futismatsissa moskovalaisella stadionilla saattoi olla 50 000 ihmistä, ja yksi katsomo huutaa ”sieg”, toinen ”heil”. Tilanteeseen puuttuminen oli tärkeää ja sen parissa me toimimme pitkään. Se muuttui eräänlaiseksi sodaksi.
Miksi natseilla meni 2000-luvun puolivälissä hyvin? Koska hallinto pelkää vallan menettämistä, oranssia vallankumousta. Kaikki alkoi Serbiassa vuonna 2000, kun Milošević syrjäytettiin. Sitten seurasivat Georgia ja Ukraina. Venäjällä hallinto tajusi, että se tarvitsee käyttöönsä ihmisiä, jotka voivat konkreettisesti vastustaa demokraattista vallankumousta. Keitä nämä ihmiset voivat olla? Tietysti hallinto käytti käsikassaranaan natseja, joita oli paljon ja jotka olivat valmiiksi järjestäytyneitä. Se katsoi sormien läpi natsien jalkapallohuliganismia ja muita harrastuksia, jotka ovat hallinnon näkökulmasta hieman hankalia. Virkavalta sulki silmänsä paljolta. Natsit esimerkiksi pukeutuivat camouflageen, juoksivat metsässä automaattiaseiden kanssa ja suunnittelivat miinoittamista. He alkoivat tappaa yhä enemmän antifasisteja vuoden 2008 tienoilla, leikkasivat ihmiseltä pään irti. No, on selvää että antifasismi oli välttämätöntä ja itsessään merkittävää.
Siinä vaiheessa natsien toiminta alettiin nähdä ongelmana myös valtiollisella tasolla, ja noin 2000 keskeistä natsijohtajaa vangittiin yhden vuoden aikana. Valtio siis puuttui natsien toimintaan, mutta niin ei olisi käynyt, elleivät antifasistit olisi tehneet ongelmaa näkyväksi, järjestäneet mielenosoituksia ja niin edelleen. Jossain vaiheessa oli selvää, että kaikista räikein ongelma on ratkaistu ja pahimmat ääliöt eristetty. Mutta varsinaiset syyt, jotka saivat aikaan suuren äärioikeistolaisen joukon muodostumisen, ovat edelleen olemassa. Nähdäkseni nuo ihmiset tulevat tietynlaisista piireistä. Tähän vaikuttavat yhteiskunnalliset olot: tarjotaanko kaikille tasavertaiset mahdollisuudet koulutukseen ynnä muuhun. Suurin osa venäläisistä natseista tulee esikaupungeista, viheliäisistä lähiöistä, he ovat vihaisia ja tyytymättömiä, ja omaksuvat helposti ksenofobisen propagandan. Siksi olen itse yrittänyt hilata abstraktia antifasismia kohti aktiivista poliittista toimintaa.
Hard core -skene on ollut tässä tärkeässä roolissa. Se on tietysti vain alakulttuuri, johon kuuluu musiikki jne. Me kuitenkin yritimme skenen tasolla edistää poliittista ajattelua. Ei suoraviivaisesti, tyyliin ”tässä meillä on Autonominen toiminta, tässä manifestimme”. Sen sijaan yritimme hard corella iskostaa antifasistiliikkeeseen aktiivista asennetta yhteiskuntaelämään: jos näet tapahtuvan jotain väärää ja voit tehdä jotain oikein, tee se. Suurin osa porukasta pyrki kuitenkin selkeälle poliittiselle tasolle niin, että kyse ei olisi vain jostain hyvien tekojen liikkeestä ja hyväntekeväisyydestä. Mutta nyt kun katsoo, mihin Moskovan antifasistit ovat ryhtyneet, näkee että he käyvät lastenkodeissa auttamassa, avaavat vegaaniravintoloita, työskentelevät toimittajina, tukevat eläinten turvakoteja, maalaavat graffiteja ja sen sellaista. Todella monet ovat tämänkaltaisissa puuhissa. He ymmärtävät, että jos voi tehdä jotain positiivista, se on tehtävä. Mutta poliittista vaikuttamissa laajemmassa mielessä on hyvin vähän.
Minusta kuitenkin näyttää, että meillä olisi tarpeeksi voimaa toimia poliittisesti paljon korkeammalla tasolla. Venäjällähän ei ole mitään vasemmistolaisia puolueita tai sellaista keskustelua, jota täällä kaikkialla käydään ja jolle venäläisessä yhteiskunnassa on kuitenkin tilausta. Esimerkiksi Navalnyi, josta puhuin [Pakkasukko Putinia vastaan -tapahtumassa: Navalnyi on oikeistolainen poliitikko, joka aikoo 2018 presidentinvaaleissa haastaa Putinin], lähtee vaaleihin vasemmistolaisella ohjelmalla. Miksi? Ei siksi, että hän olisi vasemmistolainen. Kyse on ihan tavallisesta politikoinnista. He ovat tutkineet, minkälaiselle politiikalle yhteiskunnassa on nyt tilausta, ja päätyneet siihen, että vasemmistolaishenkiselle demokraattisten oikeuksien ja tasavertaisuuden lisäämiselle on jonkin verran kysyntää. Ihmisiä häiritsevät Venäjällä viime aikoina lisääntyneet ongelmat, kuten korruptio. Yhtenäinen Venäjä -puolueelle ei ole ollut tarjolla vakavasti otettavia haastajia. Kaikki muut ovat Kremlin klovneja ehkä kommunistista puoluetta lukuunottamatta.
Tässä taustalla on siis se, että antifasistisessa toiminnassa oli vankilaan joutumiseni aikoihin valtavasti ihmisiä, ja heistä monet olisivat olleet valmiita sitoutumaan paljon vakavampiinkin projekteihin. Nykyisen tilanteen näkeminen tuntui raskaalta senkin takia, että olin kolme ja puoli vuotta vankilassa ja suhtauduin asioihin jo vakavasti. Minulle antifasismi ei ollut vain harrastus tai alakulttuuri, ja harmittelin sitä, että haaskaan kallista aikaa vankilassa. Pääsin ulos ja kuulostelin, mikä tilanne on nyt. Kuulin, että jotkut olivat joutuneet tappeluun kaupan vartijoiden kanssa ja istuvat sen takia nyt vankilassa. Toinen esimerkki kuulemistani jutuista on se, että skenessä on ollut todella paljon ristiriitoja liittyen homofobiaan, seksismiin ynnä muuhun. Hitto, 2000-luvun alku on sentään takana ja näitä asioita on käyty läpi jo tuhanteen kertaan. Yhteiskunnassa on todella paljon ongelmia, Venäjä käy sotaa Ukrainassa, miljoonia pakolaisia on liikkeellä, ihmisiä tapetaan ja vaikka mitä muuta. Mutta nämä istuvat omassa ghetossaan, hölmöilevät ja riitelevät. Menen hc-keikalle ja yritän tavata siellä ihmisiä, mutta he alkavat tapella keskenään.
Antifasismiin on vaikuttanut maassa tapahtunut voimakas muutos, joka liittyy Ukrainan tilanteeseen. Liike on sen vuoksi hajaannuksessa. Osa porukasta lähti Donetskiin ja osallistui sotatoimiin. Se on käsittämätöntä. Jos on mukana tällaisessa liikkeessä, noin ei yksinkertaisesti voi toimia. Sotaan osallistumisen ei pitäisi tulla kysymykseen, koska liikkeen jäsenen tulisi ymmärtää jotain ja kyetä ajattelemaan. Mutta on käynyt selväksi, että antifasismi, joka ei ole ideologista tai poliittista, houkuttelee pariinsa ihan millaista porukkaa tahansa. Ja kun eteen tulee vakava kysymys, joka pakottaa itsemäärittelyyn, käykin ilmi että liike ei ole mitenkään yhtenäinen, vaan mukana on hyvin monenlaista ajattelua.
Meillä on ollut paljon näkyvyyttä suoran toiminnan ja väkivallan ansiosta. Mutta tällaisella näkyvyydellä on myös toinen puoli: keitä tällainen konsepti vetää puoleensa? Ei vain niitä, jotka haluavat määrätietoista toimintaa, vaan myös niitä, jotka haluavat huvituksia, jotakin aktiviteettia. Ja kun suora toiminta alkoi käydä mahdottomaksi, näille ihmisille tuli tylsää. Niinpä he alkoivat tapella keskenään ja tehdä ties mitä typerää. Jos ihmisten kiinnostus antifasismiin on näin pinnallista, herää kysymys, kannattaako tällaiseen liikkeeseen panostaa ja yrittää kehittää sitä jotenkin. Jos jatkossa tehdään jotain samansuuntaista, mielestäni sen pitää olla paljon tarkemmin määriteltyä. Ei kapeaa antifasismia vaan antiautoritaarista vasemmistolaista toimintaa, liikettä joka lähtee selkeältä pohjalta ja jonka tavoitteet ovat selvät. On oltava tavoitteita, joiden saavuttaminen on jotenkin mitattavissa, ja aikatauluja niiden saavuttamiseksi. Tätä yritän tuoda esiin, kun minulta nykyään kysytään antifasistisesta liikkeestä.